Toisen ihmisen arvostaminen on liittynyt moniin ihmissuhteista seuranneisiin tapahtumiin viime aikoina. Koulukiusaamisessakin on kysymys siitä, että ei hyväksytä vaan halveksitaan toista ihmistä, kun hän toteuttaa omaa sisäistä ilmaisu- tai tekemistarvettaan, kutsumustaan.

"Muista, että se mikä paljona tappaa, vähänä parantaa", lohkaisi poikani ohi mennen, eikä tiennytkään, että en yhdistänyt lausetta homeopatiaan vaan tanssimiseen.

Jouduin näet pari päivää sitten syöttämään lasta, joka vaarin sylissä vain nyrpisti suutaan ja käänsi päänsä, kun ojensin hänelle ruokalusiikkaa. Mutta onneksi radiosta tuli Samba Brasil, joten aloin hytkyttää häntä polvillani - ja mikä vaikutus sillä olikaan! Suu oli aina apposen auki lusikan edessä - niin kauan kuin lapsi sai toteuttaa rytmisen liikunnan tarvettaan. Tästä oli pakko päätellä, että rytmin toteuttaminen oli hänelle tärkeämpää kuin ruoka!

Näin saattaa olla aikuisellakin ihmisellä. Olen päätellyt, että ihminen, jonka pitää saada tanssia, ei voi täysin olla onnellinen, ellei hän saa tanssia. Tanssimisen tarve, oman rytmisen yksilöllisyytensä toteuttaminen - ilman kenenkään muun määräämiä laatuja - on jokaisen ihmisen perusoikeus ja onnellisuuden edellytys. Sitä ei saa pilkata eikä kieltää.

Tunnen naisen, joka pääsi toteuttamaan tanssimisen tarvettaan vasta eläkkeelle päästyään. Hän meni tanssikurssille, mutta mies irvaili ja pilkkasi häntä. Hän alkoi käydä mieheltään salaa tansseissa. Siellä hän tapasi miehen, joka ymmärsi hänen tanssitarpeensa. Lisäksi yhdessä tanssiminen oli jumalallista. Lähes 70-vuotias rakastui ensi kerran elämässään vieraaseen mieheen, tulisesti.

En minä raatsi mielessänikään moittia tätä naista. Pelkään vain, milloin asiaintila paljastuu ja vanha elämäntoveri saa huomata pilkkansa osuneen omaan nilkkaansa. Toivon, ettei hän ole yhtään riippuvainen vaimostaan, josta on kasvanut vapaa, onnellinen ihminen.