Onhan hapattamista harrastettu jo ammoisina aikoina muunmuassa Kiinassa.
Ruotsalaiset sen silakkaherkun ovat omineet joka tapauksessa. Hagdahl kertoilee keittokirjassaan, että hapansilakkaa ei oikein kannata tarjoilla muille kuin täysin nenättömille vieraille.
Hapansilakkapurkkihan pitää avata ammessa tai lavuaarissa ja täysin veden alla. Siitä huolimatta haju tunkee läpi veden ja esimerkiksi kerrostalossa se tarkoittaa että koko rappu joutuu evakkoon.
Arlandassa säilykepurkkeja ei enää myydä lainkaan, koska jos se sattuu vuotamaan vaikkapa vain lentokoneen rahtitilaan haju vastaa sellaista pommia että ei pahemmasta väliä.
Itse säilykepurkkikaan ei kovin ruokahalua herättävältä näytä, kun sen
lähes jalkapalloksi pullistuneena kaupan kylmätiskissä näkee. Mutta hapansilakan aidot fanit ovat vakuuttaneet, että makuun tottuu jo kolmannella tai
neljännellä syöntikerralla, jonka jälkeen hapansilakasta jo pitää. Pitäisiköhän opetella asiaa jossakin tanssipaikan baarissa? Ikinä en ole hapansilakkaa syönyt, onkohan Suke?
.
Hapansilakka on joka tapauksessa kalastajien retkimuona, suomen tai ruotsin puolen se on vielä taistelematta loppuun asti. Kalastajat liikkuivat ennen muinoin ryhmissä pitkin rantaa kokemassa aikaisemmin
viritettyjä rysiään. Saalista oli hankala kuljettaa mukana, joten piti
keksiä tapa, jolla kala säilyisi villieläimiltä suojattuna kotimatkalla
kerättäväksi.
Niinpä hoksattiin graavata eli haudata kala maahan (grav = hauta). Parin päivän ajan kevyesti suolattuna seissyt kevätsilakka pakattiin kidukset poistettuna tynnyreihin, jotka pidettiin auringonpaisteessa, kunnes kala lähti käymään. Sen jälkeen tynnyrit kaivettiin maahan. Kala kypsyi sopivasti tasaisessa lämpötilassa.
Samalla tavoin olen nähnyt eskimoiden laittavan kokonaisia lintuja sulkineen päivineen säilöön. Aikansa muutaman kuukauden muhittuaan höyhenet lähtevät kyllä ennen syömistä ihan hyvin pois.
Kommentit