Humppis                                              Lauantai 29.3.2008

Univelka se sen kuin vain lisääntyy. Mitenkähän paljon sitä pystyy oikein kertymään? Ainakin tuhat tuntia kuitenkin on jo kasassa viimeisten kymmenen vuoden ajalta. No, testaaminen jatkuu...

Tokkuraisen olon helpottamiseksi yllytin taannoisen Satulinnan kimppakumppanini viiden kilometrin kävelylenkille aurinkoiseen, joskin tuuliseen kotimaisemaan (asuu melkein syntymäkotini sijoilla).

Virkisti ja muutenkin piristi -molempia, sillä toinen oli toipumassa flunssasta.

Niinpä sitten avoimeksi jättämäni lauantai-illan kohde kiteytyi (jälleen) Satulinnaksi. Alex Parkiakin olin harkinnut, sillä matkaa sinne on vain alle kolme kilometrä, kun taas Hattulaan yli kahdeksankymmentäviisi. Ruusulinna tai Pesäkallio eivät jaksaneet nousta listoille lainkaan -Kuntsista nyt puhumattakaan.

Erittäin hyvissä ajoin lähdin liikkeelle ehtiäkseni valoisan aikaan mahdollisimman pitkälle.

Katumajärven kohdalla vasta alkoi hämärä muuttua pimeäksi, mutta ei ihan ehtinyt sittenkään ennen perilletuloa. Tuttua väkeä näkyi olevan taaskin viereisessä autossa, kun kärryni koneen sammutin.

Kyllä nyt pitäisi Sykettä piisata: neljäs kerta kolmen viikon sisällä. On nuo tämän vuoden aikana tuon lisäksi jo kahdesti ennemminkin kohdattu.

Sensijaan Mistralin kohdalla ehti rakoa syntyä melkoisesti: viimeksi on tavattu tammikuussa -Satulinnassa silloinkin.

Sykkeestä ei mitään uutta. Hienosti meneen ja meni nytkin.

Mistral myös soitteli mukavasti, vaikka jokunen ”nuotin viereen” sovitettu biisi riintasoituefekteineen korvaani raastoikin. Anne selvisi kalkkiviivoille asti suuren (ja häiritsevän) fanilaumansa edessä. Sitten hukkui ihan viimeisellä kappaleella jokunen sana ja naurua tuli tuttuun tapaan tilalle.

Sisään päästyäni jouduin ensin toivottomuuden valtaan, kun näytti, ettei edes niitä minne menossa-ilmottautuneita ollut tulossa. Sitten suursuosikkini odottamatta ilmaantui näköpiiriin, joten kävin kiinni kuin sika limppuun. Tuplat vetäistiin. Sittenpä en illan kuluessa tuota enää päässytkään tanssittamaan.

Muita tanssitettavia kyllä sitten ilmaantui lähes normaali määrä. Mitään puutetta haettavista ei siis tullutkaan.

Hurmioon kiipesin nyt varsin ajoissa. Yksin istuskelin, mutta sitten ilmaantui naapuripöydän alakertaan katselevan naisen viereen pikku keijukainen. Kovin näytti tanssilliselta, joten juuri ennen naisten puolituntisen alkua kysäisin, josko tanssisi pikkulattialla kanssani humpat buggina. Iloisesti suostui. Lattia tosin oli nyt kaventunut katolla sulava lumen vuoksi: rivi ämpäreitä kaiteen puoleisella sivulla. Vettä roiskui jonkin verran ”parketillekin”. Hiukan haittasi, mutta ei ratkaisevasti.

Tyytyväisenä istahdin paikalleni taas, mutta samalla vaihtui hakuvalo alhaalla punaiseksi, ja orkesteri alkoi pukata cha cha-musiikkia. Pikku keiju hypähti tuoliltaan minut parketille pyytämään. Nepä ne siinä tanssittiin juuri äskettäin lattari-innostuksen valtaan joutuneen neidon kanssa. Äitinsä joutui tulemaan toimeen ilman tyttärensä seuraa nyt, ja kuten kävi ilmi, koko loppuillankin.

Alas astelin muka istuskelemaan, mutta ei sellaista suinkaan tapahtunut. Lattarityttöpä nappasi uudelleen kiinni eikä seuraavan puolen tunnin aikana irti laskenut. Niinpä tuli poikkeuksellisesti tanssittua saman (ja kaiken lisäksi tuntemattoman) kanssa koko naisten puolituntinen ja vielä jonkin matkaa miestenhakuakin siihen päälle. Ihan illan lopuksi sitten pääsin tuota ihanaista viimeisille valsseille (nyt toivomuksestaan oikeina valsseina) liidättämään, vaikka äitinsä jo oli kovin mielellään siirtymässä narikan suuntaan. Hiukan tunsin huonoa omaatuntoa menettelyni vuoksi, mutta en kovin syvästi kuitenkaan.

Meloisen rankkaa oli meno, sillä tungos ja kuumuus olivat vallitsevina suuren osan iltaa. Osan tuosta aikaansai bussilastillinen väkeä (ilmeisesti Annen faniklubilaisia), joka ensin kiipesi yläkertaan johonkin tilaisuuteen, mutta sieltä sitten kulkeutui sekä tanssimaan että (valitettavasti) miehittämään orkesterikorokkeen edustan. Aika pahasti estivät liikennettä siinä.

Onneksi nyt toimi aulan lattia kiitettävästi, joten sitä ja jonkin verran myös back stagen oven edustaa saattoi käyttää tanssimiseen. Tilaakin noista löytyi mukavasti.

Varsinaisen naistetunnin ajaksi asetuin aulan ukkopenkkiin, kuten olen aina tehnyt. Sitkeästi pysyttäydyn osoitetulla hakualueella, vaikka minut nytkin pari kertaa puoliväkisin talutettiin sinne naissumpun eteen ”laittomalle” alueelle, mistä poistuin kuitenkin välittömästi.

Senhän tuo teki taaskin, kuten aina, etteivät hakemani naiset minua sen tunnin aikana juuri havainnmeet eivätkä siis myöskään hakeneen.

Ikävä kyllä sitten (kuten tuskallisen usein ennemminkin) eniten väistelemäni minut siitä löysi ja jopa kahdesti haki. Koska en ketään pakita, kärsin rangaistukseni määräysten noudattamisesta nöyrästi.

Anne Mattilan poistuttua estradilta oli salissa (tai oikeastaan saleissa) tilaa runsaasti vaikka mihin. Siispä myös tehtiin vaikka mitä.

Tosin jokunen vakaa auraaja edellenkin ajoi läpi ja päin ympäristöään millään tavoin havainnoimatta, kuten siellä aina tekee. Jokunen isokokoinen kömpelys myös kokeili ”taitojaan” kädenalituksissa. Onneksi noista nyt pääsi riittävän kauas (melkein aina).

Varsin vuoristoratatyyppinen oli ilta taas tunnelmiltaan, mutta paikallisen taiturin kanssa vieteyt viimevalsseja edeltäneet kuusi kappaletta haihduttivat harmit mielestä. Pienestä se on joskus tanssissakin kiinni.

Kotimatkalla sitten nukuttikin aivan armottomasti. Hauholta lähtien oli simmu kiinni pelottavan usein. Reunaviiva rahisi ja uritettu keskiviivasto herätti useaan kertaan.

Onneksi ne viisi valkohäntäpeuraa, jotka havaitsin menomatkalla Hämeenkoskella pellolla tien lähettyvillä, pysyttelivät nytkin poissa tieltä.


Illan hakusaldoksi kasvoi kunnon huomioonottaen varsin tyydyttävä: 17/13.