Maan mainio Jari Lehtinen kertoo vielä äsken edesmenneestä isästään (jatkoa allaolevaan).

Hän jäi kaksi kertaa leskeksi. Äidille kehittyi 2000-luvun alussa sairaus, joka johti persoonallisuuden lapsellistumiseen ja kielen halvaantumiseen. Hän tiputteli ruokaansa päälleen ja alleen (ja taloyhtiön närkästyneet tädit lähettivät postiluukusta kirjeitä, joissa valitettiin että vaimonne oksentelee). Mutta kuka haluaisi nähdä vaimonsa letkuruokinnassa? Niinpä isä hoiti vaimoaan kotonaan ja katsoi läpi sormien hänen tempauksiaan (hän pöllähtää yhtäkkiä kotiini ja sanoo olevansa menossa Kyprokselle, matkatavaroina muovikassissa shampoopullo ja pipo, lompakossa kaksikymppiä). Mummon tapaus oli hänelle sikäli helpompi, että viisi viimeistä vuotta häntä hoidin minä.

Isä yritti esiintyä jonkinlaisena julkikonservatiivina, mikä hupaisevasti epäonnistui kerta toisensa jälkeen, koska todellisuudessa hän oli salaliberaali. Kun hänet lamavuosina ruinattiin aukonpaikkaajana sitoutumattomaksi ehdokkaaksi vaalilistalle, hän lupasi pyhästi olla kampanjoimatta ollenkaan. Haukuin hänen ehdokkuutensa silti. Sen harvan kerran, kun kuulin hänen puhuvan jostakin poliitikosta arvostavasti, kyseessä oli Osmo Soininvaara.

Terveydenhoitopolitiikasta hänellä oli mielipide: pitäisi olla enemmän lääkäreitä ja hoitajia ja enemmän aikaa potilaille, vähemmän byrokratiaa ja siivoojia vahaamassa sairaalan juuri vahatut lattiat entistäkin liukkaammaksi, jotta vaikeasti liikkuvat potilaat taittaisivat niskansa toisenkin kerran. Hän luennoi mielellään opiskelijoille, jotka ilmeisesti myös pitivät hänen esityksistään.

Isäni oli suurin fanini. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, että näin ei välttämättä kaikkialla aina ole. Jokainen typeräkin sarjakuvani ja luoja paratkoon, avuttomista avuttomin novellini, jonka olen rustannut joskus 18-vuotiaana ja joka pitäisi polttaa roviolla, löytyi kuoleman jälkeen hänen kokoelmistaan huolella talletettuna siististi pinossa.

Vaikka en ole mielestäni saanut aikaan vielä mitään, niin olen iloinen että hän ehti nähdä viime syksynä ilmestyneen opuksen (Mangan mestarit), jotka olin tekemässä. Oli mainiota kuunnella, kuinka hän luki sitä. Hän puhui lukiessaan ääneen, hörähteli, manaili, haukkui, ja oli erittäin tyytyväinen siihen että olin ollut tekemässä tällaista. Pappa aikoinaan joutui lukemaan kirjoja salaa, koska ne olivat maallista roskaa, joka pilasi silmät. Silmien heikentyminen ei olisi ollutkaan ihme, koska hän joutui lukemaan niitä peiton alla 1930-luvun mallisen taskulampun valossa silloin kun hänen äitinsä, yliuskovainen ja muutenkin jokseenkin ikävä ihminen, nukkui. Eräänä päivänä 1950-luvun alussa pappa tuli lahtelaisen kirjapainon myymälästä, rämäytti isän eteen pöydälle 20 Tarzan-kirjaa ja sanoi että lue tuosta. Tarjoukseen sisältyi yksi ehto. Hän halusi lukea ne kirjat itsekin.

En voi olla kuin helkkarin ylpeä näistä sukuni miehistä.

Isän kollegat laativat paikallislehteen muistokirjoituksen, jossa mainittiin että hän jää muistoihin kuivasta, älykkäästä huumoristaan ja potilaskeskeisestä asenteestaan. Kaiken kruunaa kuitenkin kuvaus vapaa-ajan vietosta mökillä. Muistokirjoituksessa sitä ei mainittu, mutta etenkin kesäisin mökillä isä keksi kaikenlaisia absurdeja satuja, joista erityisesti jäi mieleen köhnö, kymmensenttinen olento, joka liikkuu öisin ruohikossa ja puree nilkkaan. Muuten hän pelkästään latautui, makasi sängyllä, luki Carter Browneja ja vanhoja Valittuja Paloja, mutta muistokirjoituksessa ei nähtävästi oikein sovi mainita että aikaansaanut ihminen voi olla tekemättä mitään. Maailmanhistorian kurjin poroviherpeukalo yritti joskus saada mökillä aikaiseksi nurmikkoa. Kahdeksan multa- ja y-lannossäkin tuloksena mökillä oli nurmikko yhden kesän ajan. Sitten sen valtasi ratamo. Tämä ja yhtä ensiluokkainen kasvimaan yritelmä esiintyvät nyt muistokirjoituksessa salanimellä "puutarhanhoitoa". Isä olisi arvostanut tätä. Itsekin nauroin vedet silmissä.

Minulla on ikävä häntä vielä pitkään.