Maan mainio Jari Lehtinen kertoo vielä äsken edesmenneestä isästään (jatkoa allaolevaan).
Hän jäi kaksi kertaa leskeksi. Äidille
kehittyi 2000-luvun alussa sairaus, joka johti persoonallisuuden
lapsellistumiseen ja kielen halvaantumiseen. Hän tiputteli ruokaansa
päälleen ja alleen (ja taloyhtiön närkästyneet tädit lähettivät
postiluukusta kirjeitä, joissa valitettiin että vaimonne oksentelee).
Mutta kuka haluaisi nähdä vaimonsa letkuruokinnassa? Niinpä isä hoiti
vaimoaan kotonaan ja katsoi läpi sormien hänen tempauksiaan (hän
pöllähtää yhtäkkiä kotiini ja sanoo olevansa menossa Kyprokselle,
matkatavaroina muovikassissa shampoopullo ja pipo, lompakossa
kaksikymppiä). Mummon tapaus oli hänelle sikäli helpompi, että viisi
viimeistä vuotta häntä hoidin minä.
Isä yritti esiintyä
jonkinlaisena julkikonservatiivina, mikä hupaisevasti epäonnistui kerta
toisensa jälkeen, koska todellisuudessa hän oli salaliberaali. Kun
hänet lamavuosina ruinattiin aukonpaikkaajana sitoutumattomaksi
ehdokkaaksi vaalilistalle, hän lupasi pyhästi olla kampanjoimatta
ollenkaan. Haukuin hänen ehdokkuutensa silti. Sen harvan kerran, kun
kuulin hänen puhuvan jostakin poliitikosta arvostavasti, kyseessä oli
Osmo Soininvaara.
Terveydenhoitopolitiikasta hänellä oli
mielipide: pitäisi olla enemmän lääkäreitä ja hoitajia ja enemmän aikaa
potilaille, vähemmän byrokratiaa ja siivoojia vahaamassa sairaalan
juuri vahatut lattiat entistäkin liukkaammaksi, jotta vaikeasti
liikkuvat potilaat taittaisivat niskansa toisenkin kerran. Hän luennoi
mielellään opiskelijoille, jotka ilmeisesti myös pitivät hänen
esityksistään.
Isäni oli suurin fanini. Vasta myöhemmin olen
ymmärtänyt, että näin ei välttämättä kaikkialla aina ole. Jokainen
typeräkin sarjakuvani ja luoja paratkoon, avuttomista avuttomin
novellini, jonka olen rustannut joskus 18-vuotiaana ja joka pitäisi
polttaa roviolla, löytyi kuoleman jälkeen hänen kokoelmistaan huolella
talletettuna siististi pinossa.
Vaikka en ole mielestäni
saanut aikaan vielä mitään, niin olen iloinen että hän ehti nähdä viime
syksynä ilmestyneen opuksen (Mangan mestarit), jotka olin tekemässä.
Oli mainiota kuunnella, kuinka hän luki sitä. Hän puhui lukiessaan
ääneen, hörähteli, manaili, haukkui, ja oli erittäin tyytyväinen siihen
että olin ollut tekemässä tällaista. Pappa aikoinaan joutui lukemaan
kirjoja salaa, koska ne olivat maallista roskaa, joka pilasi silmät.
Silmien heikentyminen ei olisi ollutkaan ihme, koska hän joutui
lukemaan niitä peiton alla 1930-luvun mallisen taskulampun valossa
silloin kun hänen äitinsä, yliuskovainen ja muutenkin jokseenkin ikävä
ihminen, nukkui. Eräänä päivänä 1950-luvun alussa pappa tuli
lahtelaisen kirjapainon myymälästä, rämäytti isän eteen pöydälle 20
Tarzan-kirjaa ja sanoi että lue tuosta. Tarjoukseen sisältyi yksi ehto.
Hän halusi lukea ne kirjat itsekin.
En voi olla kuin helkkarin ylpeä näistä sukuni miehistä.
Isän
kollegat laativat paikallislehteen muistokirjoituksen, jossa mainittiin
että hän jää muistoihin kuivasta, älykkäästä huumoristaan ja
potilaskeskeisestä asenteestaan. Kaiken kruunaa kuitenkin kuvaus
vapaa-ajan vietosta mökillä. Muistokirjoituksessa sitä ei mainittu,
mutta etenkin kesäisin mökillä isä keksi kaikenlaisia absurdeja satuja,
joista erityisesti jäi mieleen köhnö, kymmensenttinen olento, joka
liikkuu öisin ruohikossa ja puree nilkkaan. Muuten hän pelkästään
latautui, makasi sängyllä, luki Carter Browneja ja vanhoja Valittuja
Paloja, mutta muistokirjoituksessa ei nähtävästi oikein sovi mainita
että aikaansaanut ihminen voi olla tekemättä mitään. Maailmanhistorian
kurjin poroviherpeukalo yritti joskus saada mökillä aikaiseksi
nurmikkoa. Kahdeksan multa- ja y-lannossäkin tuloksena mökillä oli
nurmikko yhden kesän ajan. Sitten sen valtasi ratamo. Tämä ja yhtä
ensiluokkainen kasvimaan yritelmä esiintyvät nyt muistokirjoituksessa
salanimellä "puutarhanhoitoa". Isä olisi arvostanut tätä. Itsekin
nauroin vedet silmissä.
Minulla on ikävä häntä vielä pitkään.
torstai, 24. huhtikuu 2008
Kommentit