Vielä tähän lopuksi Lehtisen Jarin kirjoituksesta alku.

Jos joskus tulee aiheelliseksi vastata kysymykseen "miten minusta tuli minä", niin osoitan sormella edesmennyttä isääni ja sanon että häntä sopii syyttää.

Muutama vuosi sitten haastattelin brittiläistä näyttelykuraattoria ja sarjakuvatoimittajaa Paul Gravettia. Keskustelu kääntyi sukurasituksen merkitykseen. Hän tiedusteli uteliaana, onko kiinnostukseni sarjakuviin ja animaatioihin perua isältä. Kun vastasin myöntävästi, hän sanoi arvanneensa asian. Hänellä itsellään oli ollut sama juttu.

Lukemaan opin nelivuotiaana isän Aku Ankoista, jotka hän oli pitänyt tallella alkaen numerosta 1/1951. Kippari Kalle- ja Sarjakuvalehti-lehdille kävi heikommin. Ne päätyivät 1970-luvun alussa mökille liiterin hyllylle, jossa erään talven aikana hiiret ne söivät. Rahallisesta arvosta viis, lehtien menettäminen oli surullisinta. On hurjaa että kykenee muistamaan, mitä tarinoita on lukenut lehdistä, joita ei ole enää ollut olemassa 35:een vuoteen. Muistikuviakaan ei voi sattuneesta syystä enää tarkistaa.

Nuorena miehenä isä harjoitti Aku Ankkojensa kanssa maksukirjastotoimintaa. Hän lainasi lehtiään luettavaksi pientä käteissummaa vastaan. Muutenkin isäni osasi liikeasiat. Hän aina osti kalliilla ja myi halvalla. Urheilua hän harrasti mielellään, erityisen mielellään sängyllä maaten. Jalkeillahan saisi lähinnä urheiluvammoja, kuten Väätäisen voittaessa 1971. Hän kuunteli selostusta radiosta saunassa ja tohkeissaan poltti selkänsä komeasti kiukaassa.