Tuota tallustelua tuli sekä alkuun että loppuun ja vähän väliinkin.
Kuten muutamat kaikkitietävät (ja tietämättömät) ovat nähneet hyväksi väittää, sitä samaa tallustelua se oli muukin osa vapunvietostani.

Kuitenkin keskiviikko jo sisälsi pari kävelylenkkiä (3 ja 4 km) ennen illan koitokseen lähtöä. Riutaharju siis tavoitteena.

Erittäin hyvin varasin aikaa, joten monenkin mielestä olin maantientukkona, kun hiljalleen ajelin hämäläisiä teitä saapuen perille 19.40.

En ollut suinkaan ensimmäinen, vaan toiseen riviin osoitettiin. Tutunoloista jengiä näkyi olevan.

Lavaisännän, Tomi Markkolan, Fernet oli vehkeitään virittelemässä, kun lavan läpi oikaisin (isäntäkin siinä tuli vastaan moikkaillen). Takapihaan keinuun suunnistin tutun miehen kanssa juttua vääntämään. Samassa tarkoituksessa siihen hakeutui kohta myös Varjoluvan keulamies Kyösti. Pitkään ei ehtinyt jutella, sillä pannusarjansa odotteli jo paukuttelijaa. Varjokuvan vuoro oli avata ilta ja oikeastaan varsinainen kesälavakausi.

Sellaiseksi se on vuosien varrella profiloitunut Riutan vapunaikaan sattuva startti.

Siinäpä se sitten ilta kuluikin kahdeksasta puoli kahteen erilaisissa tunnelmissa -tanssien ja taukoillen. Leimallista illalle oli valtavan väkimäärän lisäksi kuivasta ja poutaisesta säästä huolimatta melkoinen kosteus. Kuivana ei säilynyt kukaan. Päivällä oli taas lämpöennätyksiä rikottu.

Ensivalssien ja niitä seuranneiden tagojen jälkeen tuli yllätys: yhden kappaleparin mittainen pika-naistenhaku. Siinä vain nopeimmat elivät.

Onneksi ja iloiseksi yllätyksekseni minut ehti nappaamaan taituri, jonka kanssa viimeksi oli monta kuukautta sitten tanssittu. Vauhdikkaasti selvitimme humpat. Sitten jo palasi valta miehille.

Suosikki suosikin perään oli tähtäimessäni, ja jokseenkin puolet noista ehdinkin illan kuluessa tanssittamaan. Osaa tosin en itse saanut kiinni, mutta nopeita ja näppäriä kun ovat, hoitivat homman aktiivisesti naistentunneilla.

Taukoilukin hoitui parhaassa mahdollisessa seurassa etuterassin kulmauksessa.

Pikku potilaskin sitten ilmaantui paikalle, vaikka varsin epäillen oli tuloonsa suhtautunut. Tyytyväinen oli iltaansa, mutta toivottavasti ei tauti tuosta pahentunut. Kahdesti itse häntä kehtasin vaivata kuten hänkin sitten minut yhtä monta kertaa haki (ja yhdet tuplatkin pyysi).

Niin vain upeasti meni, ettei ainoankaan sellaisen kanssa tarvinnut tanssia, jonka kanssa en todella mielelläni olisi tanssinut missä ja milloin vain. Kaikkiaan seitsemäntoista naisen kanssa ehdin illan aikana "parketilla" pyörähtelemään -yhdenkään miehen en.

Musiikki oli molemmilla yhtyeillä nyt pääosin aika reippaanlaista, joten yhden jälkeen alkoi rokeilla jalka jo painaa liikaa.

Viimevalssit päätin jättää väliin, mutta vielä portailta minut juostiin kiinni. Niinpä mentiin tunteillen slowareina ne vielä.

Illan hakusaldo kohosi komeaksi: 23/13.

Mukavasti meni kotimatkakin, sillä hyvän, vaikka rankankin illan jälkeen ei nukuta.

Lehden kanssa yhtä aikaa saavuin kotiin. Nopean yöpalan jälkeen nukkumaan kolmelta.

Lyhyiksi vain jäivät unet, sillä vartin yli viideltä napsahtivat silmäluomet auki, eikä Nukkumatti enää suostunut tulemaan. Aamiaiselle oli pakko nousta.

Uusi yritys. Ei tulosta, niinpä ulos ja lenkille.
Seitsemältä jo sitten sain tunnin mittaisen unen päästä kiinni.

Yhdeksitoista hankkiuduin kauppatorille seurailemaan väkijoukkojen vellontaa ja Lahden mieskuoron laulantaa. Tangojakin tarjottiin ja tanssimaan yllytettiin, vaan eipä ollut tanssitettavia.
Miniäni isäpappakin se siellä komiasti lauloi kuorossa, kuten on jo parikymmentä vuotta tehnyt.

Kotiin tallustaessani sain taas hikoilla, vaikka rauhallisesti kävelinkin, sen verran oli lämpötila ehtinyt puoleen päivään mennessä kohota. Iltapäivällä sitten jo käväistiinkin kahdenkympin yläpuolella, vaikka auringon edessä oli kevyttä pilviverhoa. Viisi kilometriä lenkkiä kertyi tuosta.

Heti kotimatkan alkuun, Konserttilalon kohdalla, tuli taas aasinsiltamainen linkki tanssiin.
Vastaan nimittäin karautti parinkymmenen päristimen mittainen Halavatun pappojen partio. Yhden tarakalla tosin jokseenkin kolmivuotias pojantaaperokin. Ei ole tullut vielä osutuksi sellaiseen tanssipaikkaan, missä tuon oivan osaston yhtenä osana operoiva orkesteri takoo mopoistaan musiikkia. Toisinaan yhtyeen nimi vilahtaa kalenterissa kyllä.

Muutaman sadan metrin päässä noista kiri kiivaasti kaulaa kiinni vielä yksi, ilmeisesti viritetty yksilö, puhtaaksi puleerattu punainen Pappa-Tuntsa. Dopingin suuntaan (vapun hengessä?) veti ajatusta se ero, mikä tuon kapineen ja edellä posottaneiden tuottamissa pakokaasuissa piili. Pääjoukon perässä katkusi katkera, suorastaan wartburgilainen, kaksitahtisen odööri. Sensijaan tämä mattimyöhäinen leijutti takanaan nostalgiaa virittävää, nuoruuden kesät KPJ:n leireineen ja pienoiskivääriammuntoineen mieleen tuovaa tuoksua, kaksikakkosen lyijyluotien suojavahan piekkarin piipun rihloissa kiepunnan aikana kuumentuessa tuottamaa.

Seuraava tavoite, heti lounaan jälkeen, oli Mukkulan laituritanssien kauden avaus. Sinnepä siis.
Orkesterissa ei juuri ollut kehumista: trio (rummut ja kiippari plus laulaja), jonka solisti tosin katosi ensimmäisen setin jälkeen. Olikin aika lailla vapputunnelmissa tuo. No, kiipparistilla oli parempi ääni, joten mitään ei menetetty.
Sensijaan tanssitettavista oli melkein yhtä kova nuusa kuin torillakin.

Onneksi sentään yksi monellakin tavoin tuttu daami ilmaantui samaan aikaan kanssani paikalle. Entisen työtoverini tytär, joka oli myös tyttäreni luokkatoveri ja veljensä (poikani luokkatovereita taas hän) tavoin lapsesta asti meillä taajaan viihtynyt, näyttäytyy kohtalaisen ahkerasti lähilavoilla, joten kimppuunsa kävin oitis. Tunnin verran hänen kanssaan tanssin, mutta kun ei muita näkynyt tulevan, enkä enää kehdannut häntä vaivata, poistuin kentältä.

Tulihan tuossa jo toistakymmentä kappaletta tanssituksikin. Paidatkin olivat siinä vaiheessa märkinä molemmilla.

Ihan mielestäni mukavasti se meni tämä vapuntienoo: riittävästi tanssia eikä krapulasta tietoakaan.