Kovin ohuiden yöunien jälkeen (4,5 t) läksin kuitenkin suunnitelman mukaisesti ajelemaan mökille juhannuksen jälkien korjuusen ja myös jossakin välissä muka nokkaunien ottoonkin.

Ensimmäinen osa suunnitemasta onnistuikin kohtalaisesti, mutta kakkososa jäi puuttumaan. Melkoisen väsyneenä siis läksin sieltä kotimatkalle Jenkkapirtin kautta.

No, alkuun takaisin kuitenkin:

Aurinko paistoi, mutta länsituuli tuiversi ja lämpöäkin oli melko niukalti (alle 10 astetta puoli yhdeksätä lähtiessä).

Ensimmäinen luontohavainto tuli eteen jo Hollolankatua kohti keskustaa lasketellessa. Sorsaemo johdatti poikuettaan alas Radiomältä, missä sillä (täysin kuivassa harjussa ja Lahden korkeimmalla mäellä) oli ollut pesä. Siitä vain ortodoksikirkon kohdalta reippaasti ja rohkeasti vei untuvapallojaan kuusikaistaisen kadun yli. Onneksi ei ollut vauhtia eikä liikennettäkään paljon, joten sain kärryni pysäytetyksi vaikeuksitta. Siinä emo kannusti poikasiaan pomppimaan asfaltilta kiviselle keskikorokkeelle rotvallin yli. Kirkon luota kiirehti eräs tyttö paikalle avustajaksi, joten autojen alle ainakaan siinä vaiheessa ei jäänyt yksikään. Korokkeelle pääsivät viimeisetkin. Siitä eteenpäin toivottavasti onni myös oli myötä. Ainakin Hollolankadun ylöspäin johtava osuus (kolme kaistaa myös) oli täysin tyhjä. Vasta Paasikivenaukion kohdalla tuli liikenne vastaan.

Tosin sankarisorsalla poikineen oli vielä reilut puoli kilometriä ja kolme katua ylitettävänään ennen pääsyä Pikku-Veskun rantaan.

Seuraavana luontohavaintona olivat hirven jäljet (emo ja vasa) mökkitielläni ja vähän pihassakin. Kai olivat tulleet ihmettelemään betonihirveä, jonka sinne tontin kulmaan joskus nuorena miehenä rakentelin.


Juhannuksen näkyvimmät jäljet (20 m:n verran n 5-10 cm syvyisiä pyöränuria) paikkasin tunnin raatamalla lapion ja kottikäryjen kera.

Purjeenpaikkuu olisi ollut seuraavana vuorossa, mutta päätinkin purjehtia hiukan ensin.

Olipa melkoista menoa: se kova länsituuli teki vaikka millaisia temppuja Pulkkilanharjun ylitettyään ja kapeissa salmissa pyöriessään. Tuulen 180-asteisia suunnanmuutoksia ja erittäin kovia puuskia oli tarjolla. Rakensin aikanaan paattini (4-metrinen katamaraani) kaatumattomaksi, mutta pari kertaa jo arvelutti, että näinköhän sittenkin kaatuu, kun suojanpuolen rungon keula sukesi puoleen mittaansa ja vastaavasti tuulenpuolen rungon perä nousi kokonaan vedestä. Yhdellä (vaikkakin ylisuurella) peräsinlavalla ei tuon vempaimen ohjaus oikein tahdo toimia -varsinkaan, kun tuollaisessa tilantessa siitäkin on vain kolmannes vedessä. No lyhyitä olivat tuollaiset puuskat.

Reippaasti kuljetti myötätuuleen perät vaahtoa heittäen, mutta vastatuuliosuus olikin sitten sitä taistelua.

Perille kuitenkin pääsin ja karautin samalla täysin purjein aina kapean poukaman perille asti ja rantaan, jotta fokan paikkuu onnistui edes hiukan tuulelta suojassa.

Samalla puuhastelin muitakin mökkihommia (ruokailu ml.), mutta ennen saunaan menoa oli paatti taas jo poijussa purjehduskunnossa.

Kolmantena luontohavaintona oli siinä rannassa se, kun tuulihaukka yritti muina miehinä (tavoistaan poiketen) lähestyä rantapusikkoa matalalla ruovikon yli lentäen. Tarkkana ollut tiiraemo kuitenkin pikkupedon havaitsi ja melkoisen metelin päästäen hääti haukan pois poikasiaan uhkaamasta.

Siinä muuten on tosi vanha telkänpönttö juuri tuossa kohdin. Tänä kesänä näkyy olleen telkiltä käyttämättä. Näinköhän tuulihaukka oli siinä sittenkin pesimässä. Nythän on lajin saatu kantaa kasvatetuksi juuri telkänpönttöjä niille pesäpaikoiksi tarjoten.
Aiemmin käyttivät lähinnä vanhoja variksenpesiä.

Ensin kuvittelin meneväni uimaankin saunasta, mutta se jäätävä tuuli muutti mieleni. Ei tarvitse itselleen enää tässä iässä mitään todistaa.

Jenkkapirtille tähtäsin jo puoli kahdeksaksi (Jam'n Rollin bw-opetus/Otto ja Heli). Hyvissä ajoin olinkin perillä KinoJake se siinä äänitasoja pääsalissa kokeili ja roudaili kamojaan. Sinitaivaan heputkin hyörivät paikalla moikkaillen iloisesti. (Onkohan tullut liikaa heidänkin keikoillaan olluksi?)

Kun olin vähän aikaa seuraillut kahvion puolelta opetuksen alkua, oli pakko todeta, ettei tee mieli ihan noin alkeisiin enää lähteä polkemaan (v 1999 olin ensimmäisellä bw-tunnilla, ja putki jatkui katkeamatta aina vuoteen 2005). Kahville kun myöhemmin noiden opettajien (+tyttären) pöytään istahdin, huomauttivat, että miesten vakavanlaatuisen puutteen vuoksi olisi ollut suotavaa, että olisin uhrautunut. Niinpä kai.

Niinpä kävin Jounista nappaamassa kultalonkeron ja sen kera seurailin menoa alhaalla.
Ei juuri vakitanssitettavia näkynyt ilmestyvän vartin yli kahdeksaan mennessä, jolloin ensivalssien asemesta tuli aiheenmukaisesti boogieta. Vanhempi rouvashenkilö (jokseenkin ikäiseni) tuli hakemaan. Hiukan epäillen suhtauduin tuntemattoman bw-taitoihin, mutta ihan turhaan. Hienosti tanssi tämä daami. Siellä orkesterikorokkeen takaovenpuoleisessa kolkkauksessa pisteltiin riehakkasti molemmat biisit. Hiukan liian liukas oli se kohta kyllä, kuten oli vielä myöhemminkin, kun sinne uudelleen samaa lajia tanssimaan muutaman kymmenen vuoden verran nuoremman hakijan vein.

Vaikka niitä vakitanssitettavia ei juuri tullut, ei tanssimatta sentään tarvinnut olla. Sitten sentään edellisillan aikana Mukkulassa eniten tanssittamani tuli ja haki. Pitäydyimmekin sitten tahdostaan yhdessä melko pitkään ja sama jonkin ajan kuluttua uudelleen. Sitten jo alkoikin miestentunti (epämääräisen pituinen näkyi olleen), jonka alkaessa tuo edellämainittu katosi. Olikin jo aiemmin kertonut olevansa lähdössä, kun ei oikein tuntunut olevan tanssittajiaan paikalla.

Itsekin sitten jo miestentunnin päättyessä (23.10) olin marssimassa noutamaan takkiani pois lähteäkseni. Matkalla minut kuitenkin pysäytti savolainen tanssitaituri, jonka kanssa sitten vielä kurvailimme rumbat nirppiksessä.

Kotiin siis jo 23.20.

Illan saldo ei noin lyhyelle illalle (3 t) tietystikään kaksinen ole: 15/5 (naiset ensin, kun oli naistentanssit).

Illan musiikista: Sinitaivas on todellakin jo tuttu monelta illalta. Paljon perinteistä mutta omaleimaisesti ja nuoruuden innolla esitettyä, jokunen erikoinenkin mukana.

KinoJaken olen aiemmin onnistunut kohtaamaan kerran (Järvenpäässä), mutta tuon positiivisen vaikutelman vahvistukseksi olen saanut paljon sekä suullisia että kirjallisia ylistyksiä toimistaan. Oikein mukavasti täydensivät toisen nuoren orkesterin tarjontaa omalla valikoimallaan. Paljon 70-luvun hittejä, joista jo moni on ehtinyt painua unhoon. Hyvin toimivat nyt tanssikäyttöön herätettyinä. Hieno kokoonpano -viulu ja kaikkea!


Luontohavaintona vielä rauhallisesti tietä Vesivehmaan keskustassa ylittänyt rusakko.

Sensijaan vähemmän lunnollinen havainto odotti Vääksyntien (24) risteykseen tullessa. Siinä on pakollinen pysähtyminen ja kohtalaisen kokoinen, kivetty ja heijastintolpilla varustettu jakaja sekä sen keskellä Vesivehmaalle ohjaava tienviitta.

Niin vain kuitenkin juhannuksen tunnelmissa oli jonkun pitänyt yrittää ajaa siitä suoraan. Parikymmentä metriä tosin oli ensin asfaltilla jarrutusjälkeä ja sitten vielä kymmenen metriä siinä kiveyksellä, kunnes kulku oli pysähtynyt tienviitan jalkoihin.

Mitähän senkin kuljettajan päässä oli mahtanut liikkua?

Ei hyvin ollut mennyt toisellakaan kuskilla, joka jokseenkin samassa paikassa, missä taannoin hirven ja auton törmäyksen näin (Kukkilan risteys), oli päätynyt suoraan risteyksen yli parinkymmenen metrin päähän metsään pusikkoa kyntäen ja koivunrunkoon päätyen. Rusina oli tuloksena siitä.

Itse saavuin kotiin kolhuitta mutta väsyneenä.

Tänään sitten lopultakin ne nokoset on otettava, sillä Kisarantaan on sen 108 km ja sama vielä takaisinkin.