Humppis Lauantai 9.8.2002


Viitisen tuntia olin saanut nukutuksi, kun puolipilviseen loppukesän aamuun heräsin.

Väsytti!

Vasta iltapäivän alussa sain itseni raahatuksi lenkille, jonka motivaatio oli pragmaattinen (syitä keksin kaksikin). Piti käydä tsekkaamassa lähihuoltamolta poltoaineen hinta. 1,484 € / l ysivitosesta oli mielestäni kohtuullinen, joten lenkin jälkeen koukkasin tankkaamaan.

Toisenlaista luonnonantia keräilin lenkkireitin varren ojanpientareilta. Vadelmat olivat herkullisen kypsiä, joten purkkiin noukin niitä yhden piiraan tarpeiksi. Vajaan puolen kilometrin päässä kotioveltani löytyy montakin hyvää vadelmapusikkoa eri suunnista. Kaupunkimarjoja siis ovat, koskapa mökkimaisemissa tilanne on paljon kehnompi.


Rankka Kapiksen ilta laittoi ajattelemaan, ettei lauantaina liene syytä lähteä minnekään enää hillumaan. Melkein olin jo poisjääntipäätöksen saanut valmiiksikin, kun ensin tuli viestiä e-mailina ja kohta jo kännykin kilkatti tekstarikysymystä Jenkkapirtin osalta.

Kun kerran joku lähtee puolentoistasadan kilometrin taipaleelle tanssin tähden, kai se parikymmentä kilometriä taittuu minultakin. Sinnepä siis Vesivehmaalle oli lähdettävä taas!

Auringon paistaessa, vaikkakin viileässä säässä (auton mittari tarjosi viittätoista astetta) sain ajella vailla liikenteen aiheuttamia haittoja -tietyötkin lepäsivät jo viikonloppuaan

Oton ja Helin bugg-kurssia katselin jonkin aikaa kahvion kaiteen ääreltä, mutta sitten -läsnäolijoiden tsekkauksen tehtyäni- kiipesin Jouniin.

Siinä lähestymiseni havainneen, automaattisesti kylmäkaapista kultaisen lonkeron esiin nostaneen, baaritytön kanssa ensin vaihdeltiin kokemuksia Lapin ja vähän muunkin Suomen marjatilanteesta. Oli kuulemma mustikoita löytynyt ihan mukavasti. Lakka ei vielä ollut pomintakypsää.

Vaihtelee aika lailla vuodesta toiseen. Muistelen ”häämatkaamme” vaimo n:o 2:n kanssa v:n 1976 kesällä, jolloin heinäkuun lopulla löytyi korkealta tunturinkupeen pieneltä kerosuolta jo reippaasti lakkoja, joita sitten keskellä kansallispuistoa, Kevon putouksen äärellä, illallisräiskäleitä paistellessamme (ja rommia maistellessamme) kumosimme paksulti paistosten päälle.

Etuoven tarkkailuasemiin kaiteen äären pöytään juomineni siirryttyäni sain luoduksi kattavan käsityksen tulijoiden tuttuus- ja tanssitettavuusasteista.

Ensin ei oikein näyttänyt hyvältä, joten juomastani suoriuduttuani hakeuduin ulkorappusille, ja jo heti tärppäsi: kymenlaaksolaista kermaa oli astelemassa lippuluukun suuntaan.

Siihenpä tartuin kohteeseen kiinni ja seuraamaan kuin hai laivaa. Kunhan tuo oli saanut karistetuksi ylimääräisen omaisuutensa narikkaan, ruvettiin laittelemaan jalalla koreasti.

Tuotapa sitten muiden nirppiksessä operoivien tanssimiesten kanssa kilvan pyöriteltiin vuoroon erään kohta myös samasta maakunnasta saapuneen kohteen kera. Eipä tarvinnut monta metriä illan aikana hakuaskeleita ottaa, kun kohteet olivat käden ulottuvilla.

Pirkanmaaltakin tuli lopulta lähetys, joka sijoittui samaan kolkkaan, joten reviirin pinta-ala ei juuri laajentunut.

Torstaina Jounista hakenut neito oli nyt vahvasti ja pitkästi (2 m) varattuna, mutta toki sen verran irtaantui, että minäkin pääsin häntä kerran taas tanssittamaan.

Kapikselle perjantaina sittenkään jaksamaton typykkä tupsahti myös nyt paikalle, joten kerran saatiin toisiamme haetuksi.

Vain kerran, ihan loppuillan vesimukikeikalla käynnin yhteydessä, tein saalistusretken varsinaiselle
hakualueelle, missä olin havainnut erään lempitanssitettavani (myös kymenlaaksolainen kuten ne pari kohdettani nirppiksessäkin) majailevan vakituisella paikallaan. Hempeiltiin takasalissa parin kappaleen verran.

Illan kruunasin vielä takabaarin lattialla tulkittujen vartalonkäyttökappaleiden myötä, kunhan olin ensin saattanut toimeen osallistujan ”lemmentunnelin” läpi stagen taitse. Anne Mattilan fanittajia tosin oli siinä loppupäässä niin suuri joukko nimmaria jonottamassa, ettei se kulmaus ollut noin vain ohitettavissa.

Loppuhalaukset ja turvallisen matkan toivotukset vielä sekä Pirkanmaan että Kymenlaakson suuntiin, ja sitten 00.35 kotia kohti.

Niin, ne musiikit: molemmat esiintyjäkokoonpanothan ovat kaikille tuttuja, joten sen paremmin Syke kuin Mistral & Anne Mattila eivät esittelyä kaivanne. Tuttua tavaraa oli toimittamansa musiikkikin.

Kuten tunnettua on, muuttui Mistralin musiikki enemmän yhtyeen tähtisolistin näköiseksi, kun tämä suuren fanittajajoukkonsa eteen asteli.

Ihan oli tanssittavissa sekin materiaali. Syke kuitenkin veti taas pinnat kotiin.

Jossakin illan vaiheessa muistin, ettei tänä kesänä ollut tullut vielä lainkaan käydyksi takasalin orkesterikorokkeella tanssimassa, vaikka itse muutama vuosi sitten olin sen käytön osoittanut muutamille sitä sittemmin käyttämään ruvenneille oivaksi keinoksi välttää kolhut tungoksessa.

Nyt ei kummempaa tungosta tosin ollut, mutta mukava oli siellä pistellä parit buggit ”kutsujan” kanssa, kun tilaa riitti vaikka mihin.

Lyhyeksi jääneen ja hyvin kvalitatiivisen illan saldo ei noussut lähellekään edellisillan ennätyslukemia, mutta ei ollut tarkoituskaan. Huvia, iloa ja nautintoa oli menty sekä saamaan että antamaan ja niin myös tehtiin.

Tällainen tuli: 14/7.