Humppis Lauantai 2.8.2008
Melkoisen pöpperöisenä (unen puute ja muu väsymys) ponnistelin läpi lauantaipäivän. Viileä sää vähän piristi kauppareissulla vähäisesti pukeutunutta.
Tulinkin sillä keikalla tavanneeksi poikkeuksellisestikin tuttuja.
Ex-vaimo n:o kakkosen nuorin sisko pysäytti minut einesosastolla, kun olin hyllyjä tähyillen astellut ohitseen häntä havaitsematta. Mikäs ihme tuo, kun viimetapaamisesta on tainnut vierähtää kymmenkunta vuotta. Kuulumisia vaihdeltiin ja sitten taas ostosten kimppuun.
Kassoja kohti jo astellessani sitten kohtasinkin jo vähän tuoreemman tapauksen. Keskiviikkona Mukkulan laiturilla jälleen ahkerasti tanssittamani tyttäreni luokkatoverihan se siinä teki viime hetken ostoksia isoäitinsä 90-vuotissyntymäpäiviä varten (täysi stressi jo päällä). Terävä muori se on tuo tutun, nyt jo poismenneen Mannerheimristin ritarin ja entisen työtoverini leski ja toisen kollegan äiti (noiden molempien upseerien synttärilahjoiksi maalasin aikanaan omaisten pyynnöstä näistä muotokuvat). Siksipä vaatimustaso pikkuseikkojenkin suhteen sai aikuisen lapsenlapsen tukalaan tilaan. Tovi toki juteltiin ennen kuin laskin neitosen uudelleen pähkäilemään lautasliinojen värejä.
Lähikirjaston vieressä olevan futiskentän laitaa kun astelin kotia kohti (pikkutyttöjen cup näköjään menossa ja melkoinen vilske sekä kentällä että sen ympäristössä), havaitsin jälleen erään tutun hahmon: tanssitoimista ja laulukisoista lasten äidiksi ja kirjailijaksikin vetäytynyt siinä yritti pitää kurissa säheltävää spanieliurosta.
Jo taas juttua piisasi, sillä edellisestä tapaamisesta (Mukkulan laiturilla sekin) oli jo ehtinyt vierähtää kolme vuotta.
Pääsin siitä sentään kotiin ja ruoanlaittoon, jotta olisi mahdollisuus vielä yrittää sitä univelkaa lyhentää.
Lounaan jälkeen sängylle köllähdinkin ja ehdin puolisen tuntia uinahtaa, kun etiäinen herätti. Puolen minuutin päästä silmien avaamisesta nimittäin läppärin kilahdus kertoi tulleesta viestistä.
Riuttaa koskeva kysymyshän se siellä. Ei kuitenkaan syntynyt kimppaa tällä kertaa. Toivotusten asteelle jäätiin.
Illan lähestyessä pakkauduin auringonpaisteessa kuumenneeseen kärryyni (se varjopaikka oli edelleen varattuna, vaikkakin Volvo oli vaihtunut Renaultiksi).
Viilenihän tuo auto kuitenkin nopeasti, joten jokseenkin freesinä pääsin Riutan parkkiin.
Juurikaan ei tuttuja näkynyt, kun sisälle astelin. Kohta kuitenkin ensivalssien soinnahtaessa PNP:n ilmoille toimittamina aineellistui lähituntumaan tuttu kollegaksikin luettava (sotilassoittaja), jonka kanssa nuo avaukset sitten suoritettiin.
Siinäpä se melkein sitten olikin, joten painelin samantien Latoon ja sen terassille, minne Varjokuvan keulamies, Kyösti, istahti seurakseni. Tanssialaa käsiteltiin puolelta jos toiseltakin niin, että lopulta herra M huomasi ensimmäisen setin jo alkavan. Tuli kiire.
Kohta tuli myös ensimmäinen hakijakin, sillä naisten puolituntinen alkoi. Puolillaan oleva lonkerotuoppi jäi pöytään.
Siitä tuota sitten ehdin etsiskelemään vasta sen puolituntisen päätytttyä. Tällöin oli jo pöydässä ihan vieras miehitys, joka ensin terassin aitamateriaalin laatua kysyttyään (heinäseipäitä) kertoi mukini lähteneen pöydästä järjestysmiehen toimesta.
Kävin tuota tiedustelemassa myyntihenkiöltä, joka ei kuitenkaan asiasta mitään tiennyt.
Arvelin jo raitistumisen tulleen kohtalokseni ja päätinkin siirtyä kahviin sekä pullaan, kunnes kohta erään mielitanssitettavani siellä kahviossa vinkkasi minut pöytäänsä. Olin siinä kahviannostani maksaessani kertonut juomani kohtalosta kassalla ollelleelle, jumalaisen kauniille Virve-emännälle.
Tuopa muutenkin myönteisesti aina suhtautuvana kohta ilmestyikin täyden lonkerotuopin kanssa selkäni taakse ilmoittaen, että talo tarjoaa.
Niinpä sitten kahvittelun päätyttyä kun oli hitaat tanssahdeltu pois, palasin lopettelemaan juomani (kaksikin itse asiassa, sillä kahvin kera olin ottanut myös ison veden). Kyllä nestetasapainon nyt piti tulla kuntoon. Kattia kanssa; puoleen yöhön mennessä olin jälleeen jo kuolla nestehukkaan moneen kertaan.
Molemmat yhtyeet (PNP ja Varjokuva siis) soittelivat pääosin tuttuja ohjelmistojaan, muta ihan muutama minulle uusikin sieltä sattui korvaan osumaan.
Notkahtelua eri syistä taas tapahtui (Riutalle ja Kolmikselle tyypillisiä ilmiöitä), vaikka tuttuja tanssitettavia oli paikalla vähintäänkin riittävästi (lähemmäs sata) tai ehkä juuri siksi.
Jotenkin tuli taas sellainen olo, että tutuimmat eivät olisi halunneet kanssani tanssia (mikä sitten varsinaisella naistentunnilla näyttikin olevan todellinen tilanne). Niinpä siinä hetken aikaa olin hakematta ketään, mutta kohta kuitenkin päätin repäistä ja rupesin hakemaan vain kaikkein parhaita (tanssinopettajia, ohjaajia, valmentajia, tuomareita ja kilpailuissa menestyneitä) tietäen, että valioväki kaikkein viimeiseksi näyttää hapanta naamaa, vaikka hakija ei niin laadukas olisikaan.
Kaikkiaan seitsemää noita kiusasin yhteensä yhdeksän kappaleparin ajan (tuttujahan nuo kaikki olivat -muutama varsin monenkin vuoden ajalta). Sitten jo taas palasin lähemmäs omaa tasoani.
Viimeisen puolituntisen aikana sain jo normaalifiiliksenkin taas palaamaan, ja hempeilynkin puolelle päästiin. Vuoristorataa se on tämä tanssiharrastus.
Ihmeen hyvin kesti papparaisen kunto sentään vetää Varjokuvan tarjoamia rajuja twistejä ja rokkeja ”ammattilaistenkin” kanssa vielä ihan illan loppumetreillä.
Ehkä en sittenkään ihan vielä lopeta, vaikka korrekti yleisen mielipiteen noudattaminen sitä olisi jo kauan sitten edellyttänytkin.
Kotiin lähdin viimevalssien aikana 01.25.
Vaikka luulin illan tanssimäärän jääneen noista kaikistakin mainituista syistä vähäiseksi, selvisi kotona yöpalan painikkeeksi asiaa paperille merkitessä, että samaan olin päässyt kuin kahtena edellisenäkin iltana (ihan erilaisia olivat kaikki kolme). Tasan kolmekymmentä kappaleparia niitä kertyi tällekin illalle. Kahden täysin vieraankin kanssa tulin tanssineeksi -molemmat hakivat.
Saldo siis tällainen: 22/8.
Melkoisen pöpperöisenä (unen puute ja muu väsymys) ponnistelin läpi lauantaipäivän. Viileä sää vähän piristi kauppareissulla vähäisesti pukeutunutta.
Tulinkin sillä keikalla tavanneeksi poikkeuksellisestikin tuttuja.
Ex-vaimo n:o kakkosen nuorin sisko pysäytti minut einesosastolla, kun olin hyllyjä tähyillen astellut ohitseen häntä havaitsematta. Mikäs ihme tuo, kun viimetapaamisesta on tainnut vierähtää kymmenkunta vuotta. Kuulumisia vaihdeltiin ja sitten taas ostosten kimppuun.
Kassoja kohti jo astellessani sitten kohtasinkin jo vähän tuoreemman tapauksen. Keskiviikkona Mukkulan laiturilla jälleen ahkerasti tanssittamani tyttäreni luokkatoverihan se siinä teki viime hetken ostoksia isoäitinsä 90-vuotissyntymäpäiviä varten (täysi stressi jo päällä). Terävä muori se on tuo tutun, nyt jo poismenneen Mannerheimristin ritarin ja entisen työtoverini leski ja toisen kollegan äiti (noiden molempien upseerien synttärilahjoiksi maalasin aikanaan omaisten pyynnöstä näistä muotokuvat). Siksipä vaatimustaso pikkuseikkojenkin suhteen sai aikuisen lapsenlapsen tukalaan tilaan. Tovi toki juteltiin ennen kuin laskin neitosen uudelleen pähkäilemään lautasliinojen värejä.
Lähikirjaston vieressä olevan futiskentän laitaa kun astelin kotia kohti (pikkutyttöjen cup näköjään menossa ja melkoinen vilske sekä kentällä että sen ympäristössä), havaitsin jälleen erään tutun hahmon: tanssitoimista ja laulukisoista lasten äidiksi ja kirjailijaksikin vetäytynyt siinä yritti pitää kurissa säheltävää spanieliurosta.
Jo taas juttua piisasi, sillä edellisestä tapaamisesta (Mukkulan laiturilla sekin) oli jo ehtinyt vierähtää kolme vuotta.
Pääsin siitä sentään kotiin ja ruoanlaittoon, jotta olisi mahdollisuus vielä yrittää sitä univelkaa lyhentää.
Lounaan jälkeen sängylle köllähdinkin ja ehdin puolisen tuntia uinahtaa, kun etiäinen herätti. Puolen minuutin päästä silmien avaamisesta nimittäin läppärin kilahdus kertoi tulleesta viestistä.
Riuttaa koskeva kysymyshän se siellä. Ei kuitenkaan syntynyt kimppaa tällä kertaa. Toivotusten asteelle jäätiin.
Illan lähestyessä pakkauduin auringonpaisteessa kuumenneeseen kärryyni (se varjopaikka oli edelleen varattuna, vaikkakin Volvo oli vaihtunut Renaultiksi).
Viilenihän tuo auto kuitenkin nopeasti, joten jokseenkin freesinä pääsin Riutan parkkiin.
Juurikaan ei tuttuja näkynyt, kun sisälle astelin. Kohta kuitenkin ensivalssien soinnahtaessa PNP:n ilmoille toimittamina aineellistui lähituntumaan tuttu kollegaksikin luettava (sotilassoittaja), jonka kanssa nuo avaukset sitten suoritettiin.
Siinäpä se melkein sitten olikin, joten painelin samantien Latoon ja sen terassille, minne Varjokuvan keulamies, Kyösti, istahti seurakseni. Tanssialaa käsiteltiin puolelta jos toiseltakin niin, että lopulta herra M huomasi ensimmäisen setin jo alkavan. Tuli kiire.
Kohta tuli myös ensimmäinen hakijakin, sillä naisten puolituntinen alkoi. Puolillaan oleva lonkerotuoppi jäi pöytään.
Siitä tuota sitten ehdin etsiskelemään vasta sen puolituntisen päätytttyä. Tällöin oli jo pöydässä ihan vieras miehitys, joka ensin terassin aitamateriaalin laatua kysyttyään (heinäseipäitä) kertoi mukini lähteneen pöydästä järjestysmiehen toimesta.
Kävin tuota tiedustelemassa myyntihenkiöltä, joka ei kuitenkaan asiasta mitään tiennyt.
Arvelin jo raitistumisen tulleen kohtalokseni ja päätinkin siirtyä kahviin sekä pullaan, kunnes kohta erään mielitanssitettavani siellä kahviossa vinkkasi minut pöytäänsä. Olin siinä kahviannostani maksaessani kertonut juomani kohtalosta kassalla ollelleelle, jumalaisen kauniille Virve-emännälle.
Tuopa muutenkin myönteisesti aina suhtautuvana kohta ilmestyikin täyden lonkerotuopin kanssa selkäni taakse ilmoittaen, että talo tarjoaa.
Niinpä sitten kahvittelun päätyttyä kun oli hitaat tanssahdeltu pois, palasin lopettelemaan juomani (kaksikin itse asiassa, sillä kahvin kera olin ottanut myös ison veden). Kyllä nestetasapainon nyt piti tulla kuntoon. Kattia kanssa; puoleen yöhön mennessä olin jälleeen jo kuolla nestehukkaan moneen kertaan.
Molemmat yhtyeet (PNP ja Varjokuva siis) soittelivat pääosin tuttuja ohjelmistojaan, muta ihan muutama minulle uusikin sieltä sattui korvaan osumaan.
Notkahtelua eri syistä taas tapahtui (Riutalle ja Kolmikselle tyypillisiä ilmiöitä), vaikka tuttuja tanssitettavia oli paikalla vähintäänkin riittävästi (lähemmäs sata) tai ehkä juuri siksi.
Jotenkin tuli taas sellainen olo, että tutuimmat eivät olisi halunneet kanssani tanssia (mikä sitten varsinaisella naistentunnilla näyttikin olevan todellinen tilanne). Niinpä siinä hetken aikaa olin hakematta ketään, mutta kohta kuitenkin päätin repäistä ja rupesin hakemaan vain kaikkein parhaita (tanssinopettajia, ohjaajia, valmentajia, tuomareita ja kilpailuissa menestyneitä) tietäen, että valioväki kaikkein viimeiseksi näyttää hapanta naamaa, vaikka hakija ei niin laadukas olisikaan.
Kaikkiaan seitsemää noita kiusasin yhteensä yhdeksän kappaleparin ajan (tuttujahan nuo kaikki olivat -muutama varsin monenkin vuoden ajalta). Sitten jo taas palasin lähemmäs omaa tasoani.
Viimeisen puolituntisen aikana sain jo normaalifiiliksenkin taas palaamaan, ja hempeilynkin puolelle päästiin. Vuoristorataa se on tämä tanssiharrastus.
Ihmeen hyvin kesti papparaisen kunto sentään vetää Varjokuvan tarjoamia rajuja twistejä ja rokkeja ”ammattilaistenkin” kanssa vielä ihan illan loppumetreillä.
Ehkä en sittenkään ihan vielä lopeta, vaikka korrekti yleisen mielipiteen noudattaminen sitä olisi jo kauan sitten edellyttänytkin.
Kotiin lähdin viimevalssien aikana 01.25.
Vaikka luulin illan tanssimäärän jääneen noista kaikistakin mainituista syistä vähäiseksi, selvisi kotona yöpalan painikkeeksi asiaa paperille merkitessä, että samaan olin päässyt kuin kahtena edellisenäkin iltana (ihan erilaisia olivat kaikki kolme). Tasan kolmekymmentä kappaleparia niitä kertyi tällekin illalle. Kahden täysin vieraankin kanssa tulin tanssineeksi -molemmat hakivat.
Saldo siis tällainen: 22/8.
Kommentit