Rapakon takaa kuuluu kummia. Liittovaltio lunastaa vaikeuksiin joutuneita pankkeja ja vakuutusyhtiöitä.
Samoja joiden johtajille on vielä muutama vuosi sitten jaettu jättioptioita hyvin suoritetusta työstä.
Raimo Ilaskivi kirjoittaa myös kolumnissaan tästä aiheesta.

Jos yksittäisen ihmisen taloudessa tulee jokin taantuma niin hänen tulisi vain ilmoittaa pankille alentavansa maksamansa luoton korkomarginaalia. Nythän pankit nostavat asiakkaiden marginaaleja omien töppäyksiensä seurauksena.

Mutta jenkeissä tosiaan tehdään historiallisia temppuja:

Fannie Maen ja Freddie Macin pelastamiseen Yhdysvaltain keskuspankki Fed joutui käyttämään 200 miljardia dollaria. Lehman Brothersin kohdalla raja tuli kuitenkin vastaan, loputtomiin ei valtiovalta halunnut olla paikkaamassa epäterveen kilpailun jälkiä.

Kuka olisi ollut seuraavaksi jonossa, mietittiin keskuspankissa, jos pelastustöihin olisi ryhdytty. Vakuutusjättiläisen AIG:n keskuspankki sen sijaan suostui pelastamaan, koska sen kaatumisella olisi ollut maailmanlaajuiset seuraukset.
Täytyy muistaa että koko finanssikriisi lähti liikkeelle pankkien ja asuntoluottoyhtiöiden ahneudesta. Ja ahneillahan on aina paskanen loppu.

Asuntoluottoja myönnettiin palkansaajille, joiden velanhoitokyky oli alun alkaen heikko. Ihan sama kuin suomessa 90-luvulla, jossa pankin tuulikaappiin sateella suojaan tulleet laitapuolen kulkijat, talutettiin lainaneuvotteluun ja lyötiin muutama kymppitonni tilille. KOP jopa myi omia osakkeitaan puhtaasti lainarahalla, eli antamalla 100% vakuuden ostettavien osuuksien osalta.

Riskiä ei jenkeissäkään kuitenkaan koettu, koska kiinteistöt toimivat vakuuksina. Romahdus oli käsillä, kun velalliset eivät kyenneetkään lyhentämään lainojaan. Samalla vakuutena olleiden kiinteistöjen arvot romahtivat. Heikolla pohjalla olevista luotoista paketoitiin omituisia roskalainoja, jotka myytiin uusille luottoyhtiöille.

Surullisinta ja moraalitonta on että valtion haltuun ja konkurssiin ajautuneet luottoyhtiöt ovat tehneet valtavia voittoja. Yhtiöiden johto on nostanut muhkeita palkkoja ja palkkioita. Ansiot ovat olleet parhaimmillaan kymmeniä miljoonia dollareita vuodessa. Perin tyypilliseen tapaan ahneus kasvoi menestyksen myötä, riskiraja nostettiin yhä korkeammalle.

Rajaton rahanahneus saa suuryhtiöiden johdon ottamaan tolkuttomia riskejä. Omat taskut on tietysti ehditty täyttää ennen kuin kulissit sortuivat. Vanha sanonta: Tyhmä ei ole kuka pyytää, vaan joka maksaa. Suomessa kovaa tuotannon karsintaa tekevä metsäteollisuus maksaa johtajilleen lähes kahden miljoonan vuosiansioita. Siitä huolimatta hyväpalkkaisilta johtajilta on kuultu valitusvirsi, että johdon palkkataso ei kestä vertailua maailmalla. Enemmän pitäisi saada, jotta parhaat eivät kuulemma pakene maailmalle. Yhdysvaltoihinko olisivat menossa tiliä tekemään, omia taskujaan täyttämään?

Kajaanissa on suruviikko ja kirkko kaikille auki. Tehdas suljetaan ja koko kaupunki lamaantuu. Pappia haastateltiin TV:ssä, hän puhui aivan kuin suuronnettomuuden sattuessa puhutaan. Kaupunkilaiset ja työntekijät ovat omaisia ja tehdas on se ruumis. Ei vielä, mutta tappava tauti etenee ja loppu tiedetään. Suruajan voi aloittaa jo etukäteen.

Myös paikallisjohtajaa haastateltiin. Noopeeta poikaa oli hänkin. Tehdas on parantanut tuottavuuttaan 70%, se oli tavoite mutta mikään ei riitä. Puolukkametsälle joutaa väki.