Yleinen käsitys on, että tanssin askellus tapahtuu rytmiin. Näin on kehittynyt tiettyjä tanssilajeja, kuten valssi ja tango. Musiikilla on se piirre, että se elää ja taipuu eri muotoihin paljon vikkelämmin kuin totutut tanssin askeleet. Paljolti myös tästä juontuvat ne keskustelut, ettei orkestri soita tanssimusiikkia.

Ajatellaanpa vaikkapa pasodoblea. Sitä tanssitaan käytännössä vain muutamaan musiikkikappaleeseen. Jos näitä vahvasti "sovitetaan", niin tuskin tämän tanssilajin askelmerkit enää osuvat kohdalleen. Vastakohtana on tämä kävelevä foksityyli, joka istuu musiikkiin kuin musiikkiin. Siinä on monesti kyse periaatteesta, että  orkesteri voi soittaa mitä vaan, mutta kansa tallustelee tasaisesti pareittain vastapäivään samalla pehmoisia jutellen.  Sopiihan sekin, jos siitä tykkää.

Väittäisin kuitenkin, että valtaosalle tanssin suur- ja pienkuluttajille kunkin ns. tanssilajin ikivihreät kolahtavat parhaiten. Kun ihminen oppii jonkin mukavan asian, niin hän haluaa nautiskella siitä toistuvasti, kuin pieni lapsi, joka on juuri oppinut heittämään palloa. Monille tanssijoille uudet kappaleet eivät aina kuulosta ollenkaan tanssimusiikilta, vaikka ne musiikin teorian mukaan sitä olisivatkin.  Tottumus on toinen luonto.