Blogi täyttää kohta vuoden. Alkukirjoituksissa oli yksi aihe kuinka leijonien jätökset täällä haisevat kun kiviä hieman kääntelee. Tähän on jo tottunut. Itse ei haista omia hajujaan.

Julkisilla paikoilla on kyllä joskus vierustoverilla melko vinkeä hien lemu, tekisi mieli jopa sanoa siitä. Omaa pahanhajuista hengitystään ei myöskään hevillä tunnista vaikka kuinka kämmenkuppiin hönkäilisi.

Junalla kulkiessa joskus viereen istahti laitapuolen kulkija. Siinä sitä tuoksupetteriä useimmiten olikin. Yksi jopa pyysi hajuaan anteeksi, oli joku ehkä huomauttanut. Pesemättömyys haisee ja vanhat kastuneet vaatteet. Kuin märkä koira. Ulon hajua. Tekno Kekko kirjoitteli myös hajuista seuraavaa:

Työtätekevät vasta haisevatkin. Sanomalehtimies Ian White, 36, oli saanut työnantajaltaan jo kolme virallista varoitusta ”huolimattoman ulkoasunsa” johdosta ennen kuin hän sai potkut. Hänen hajuongelmansa pomoporras oli rohjennut ottaa puheeksi vain kerran. Työtuomioistuimessa työnantaja ilmoitti, että heillä oli syytä uskoa reportteri Whiten levittämän katkun antavan haastateltaville kyseenalaisen kuvan hra Whiten edustamasta julkaisusta. Työtuomioistuin oli kaiken huipuksi samaa mieltä, eikä nähnyt hra Whiten erottamisessa moitittavaa. Hra White myöntyi toteamaan, että avioeron jälkeinen masennus on saattanut johtaa jossakin määrin henkilökohtaisen hygienian laiminlyömiseen.

1999 tiedotettiin tapauksesta, jossa muuan aikoinaan broilerinjalostamossa työskennellyt englantilainen sattui raapaisemaan kätensä kananluuhun. Vähäisestä vammasta alkoi vuosikausia kestänyt koettelemus. Hän alkoi haista niin kammottavalle (kuulemma eltaantuneelle ruokavarastolle) että hän ei enää uskaltanut liikkua julkisilla paikoilla pelätessään ihmisten lynkkaavan hänet. Muuten mies on täysin terve, joskin hänen tilansa on masentanut häntä. Anonyymia potilasta hoitanut lääkäri Peter Holt on kokeillut kaikkia mahdollisia antibiootteja ilman tulosta. Miehen ihosta on tavattu clostrudum-bakteereja, joita esiintyy maaperässä ja ihmisen suolistossa.