Aika tavalla pohjalukemissa pötköttävä tanssimotivaatio sai edes tilapäisesti pientä nostetta, kun tuli kyytikysely Satulinnaan.
Toki jo muutenkin tiesin ja vielä ilmoittautuneiden listastahan tuohon sain faktatasonkin varmistusta, joten mitään ei oikeastaan ollut odotettavissa. Finkkutanssit siis, ja näin ollen paikallaolijoiden joukossa saatoin helposti arvioida olevan hyvinkin toistasataa tuttua. Tanssituttuus ja siihen liittyvä flaksi ovat kuin veteen piirretty tuplaviiva (katamaraanin vanapari). Jos moinen määrä tanssituttuja (suokikkeja paljon joukossa) sattuisi samaan tilaisuuteen jossakin muualla kuin juuri Finlandersin iltana Satulinnaan, saattaisi tiedossa olla hyvinkin vilkas ja sekä tanssillisesti että sosiaalisesti antoisa viiden tunnin mittainen tuokio.
Kun kuitenkin itse kunkin rankinglistat elävät paikan ja olosuhteiden sekä muiden muuttujien mukaan joskus vallan villistikin, en juurikaan odottanut kummempia lauantai-illalta.
Niinhän siinä kävikin, kuten tiesin käyvän. Yksikseen istuskelua ja epäonnistuneita täsmähakuyrityksiä sekä korkealle kohotettujen rimojen vuoksi tekemättä jääneitä hakuja oli viljalti.
Kyllähän muutamia suosikkiluokan tanssijoita tuli tälläkin kertaa vaivatuksi, mutta huono omatunto tuosta vain oli seurauksena, kun prinssit kansoittivat miesten rivistöä sankkana parvena.
Varsin monta kertaa kuljin naisrivistön ohi käymässä läpi tuttavieni ilmeitä, jotka kaikki sisälsivät saman viestin: ”Älä hae nyt! He vaikka joskus toiste sitten! Nyt on toiveita päästä tanssimaan niiden kanssa, joiden kanssa oikeasti halutaan tanssia.”
Niinpä palasin useimmiten tyhjin toimin haparoivilta hakuyritysretkiltäni. Jo ensimmäisten kolmen kappaleparin jälkeen oli pakko nousta Hurmioon tilannetta ikkunanvieruspöydästä seuraamaan. Breezereitä ei nyt ollut myynnissä, joten lonkero se oli tuollakin jäisenä otettava. No, eräässä taannoisessa baarimestareille suunnatussa gallupissahan nuo breezerit tuomittiinkin homojen juomiksi, joten hyvä kai sitten kuitenkin niin.
Sielläpä sitä tuli istuskelluksi sitten kolmisen varttia, joten alas ehdin vasta juuri ennen naisten puolituntisen päättymistä.
Kukaan vakitanssitettavistani ei tietystikään hakenut, kun istahdin siihen aulan pappapenkkiin (tuolirivi oikeasti kylläkin), jonka sekä julkisesti että yksityisesti oleskelupaikakseni virallisella hakualueella olen moneen kertaan ilmoittanut. Yksi taituriluokan hakija sentään kävi minut siitä noukkimassa. Niinpä loppuillasta uskalsin häntä itsekin jo hakea, kun prinssirintama oli ohentunut lähes olemattomiin.
Varsinaisella naistentunnilla sitten ei siitä minua hakenutkaan tutuista kuin kolme. Näistä yksi teki sen velvollisuudentunnosta, vaikka tietääkin, että en mitään vastahakuvelvollisuutta tai tai säälihakuja hyväskykään. Toinen taas haki ikäänkuin tavan vuoksi -onhan tuota jo kymmenen vuoden aikana tullut tuhansia kertoja yhdessä tanssittua. Kolmas taas koukkasi ihan sattumalta -ollessaan menossa naistenhuoneeseen. Muut hakijat olivatkin sitten tuntemattomia.
Ei nyt auttanut sekään, että nousin jo seisomaan siitä paikaltani. Tosin jakkarat olivat välillä kaikki varattuinakin, joten istumaan ei päässyt.
Musiikki oli muuten ihan mukavaa, mutta kakkosena olleella Channel Fourilla oli joitakin sellaisia piirteitä soitannassaan ja ohjelmistossaan, joista en pitänyt.
Konemaisista, sähköisistä ääniefekteistä nuo pohjoisen pojat tuntuivat olevan innostuneita. Joskus ne olivatkin paikallaan, mutta jossakin herkässä rumbassa tai slowarissa eivät istuneet sitten millään. Samoin joku soulista napattu loppukiekaisu herkän kappaleen päätteeksi tuhosi juuri saavutetun fiiliksen.
Eivät myöskään ne aivan loppuillasta (yhden jälkeen) esitetyt, sinänsä hienot ja taitavasti soitetut, sekä lauletut, erittäin nopeat mustalaismusiikkipläjäykset, olleet enää ainakaan siinä vaiheessa väsyneille jaloille ja kropalle mitään herkkua tulkittaviksi.
Niinpä ihan finaalissa piti poistuttaman 01.20.
Illan saldo jäi inhimilliseti katsoen ohuehkoksi, mikä oli jo ennakkoonkin siis tiedossa (en silti onnistunut taaskaan hakemaan ketään, joka olisi halunnut tanssia kanssani, tuskin siellä ainakaan tutuissa ketään sellaista olikaan).
Tällainen siis tuli: 20/7.
Satakunta tuttua naista, joista kolmisenkymmentä vakitanssitettavaa, oli paikalla, joten siitä olisi kuka tahansa muu saanut rakennetuksi vaikka mitä.
Nyt kun evästystä oli mukana (kerran tosin vain yhdessä tanssittiin -ne mustalaisnopeat), ei sentään paluumatkalla nukuttanut.
Vähiin jäi taas nukkuminen viime yönä (nelisen tuntia). Niinpä jo siitäkin syystä pitäisi pysytellä kotosalla tänään.
Suositun paikan kauden avaus on kuitenkin jokseenkin verrattavissa kotimaisen elokuvan ensi-iltaan, joten Järvenpään Finlanders-keikka taitaa olla must, vaikka samaa joukkoa siellä on kuin eilen Hattulassakin, eikä siis ketään sellaista, jonka kanssa saisin tanssia (kuten niin taajaan eräällä erittäin arvostetulla tanssiharrastukseen tarkoitetulla keskustelupalstallakin ansiokkaasti jaksetaan muistuttaa).
Kaikesta huolimatta siis menen...
Kommentit