Humppis                                     Lankalauantai 2009


Tuona päivänä pitäisi perinteen mukaan noitien liikkua vilkkaasti (Pohjanmaalla edelleen niitä noitavalkeitakin poltellaan).

Eipä näkynyt noitia, ei. Sensijaan sain näpsäköitä tanssinaisia kyytiini kolmekin kappaletta.
Ensimmäiset ilmoittautuivat jo pitkäperjantaina puolella. Ihka ennen kuskaamattomia nuo, vaikka nähty on ja tanssittukin kyllä.

Kolmas kysäisi tekstarilla, kun olin kesärenkaita virittelemässä kärryni alle. Sovittiin noukittavaksi matkan varrelta. Neljäskin jo varasi paluukyytiä, mutta menomatkalla ilmoitti kuitenkin peruvansa.

Viihtyisää oli siis matkaaminen, kun aurinko häikäisi, ja autossa sisälläkin oli säihkettä yllin kyllin.

Juttua piisasi mennen tullen, joten pikaisesti taittui matka, vaikka ylinopeutta ei tullutkaan juuri ajettua. Melko lähelle Satulinnan ovea päästiin (kapeaan rakoon) sujahtamaan.
Pois lähtiessä ei kentällä juuri muuta ollutkaan kuin rakoa -leveätä sellaista.

Typykät painelivat samantien sisään, mutta itse jäin vielä tusaamaan kärryyn, koska olin päättänyt kesäkauden alkaneen (oli ne suvigummitkin alla), eikä narikkaan siis ollut tarvetta kantaa sitä puolentoista egen lunnasrahaa.

Siinä tanssilenkkareita jalkaani nyörittäessäni havaitsin ilokseni kimaltelevan kiharapään kiiruhtavan autoni editse, joten ensivalssipari perinteiseen tapaan näytti varmistuvan.

Sieltä tuo uunituoreen uutuusvaatteensa kanssa läikehtikin suursuosikkini kohta kahvion puolelle, mistä jatkoimme sujuvasti aloittamaan railakasta iltaa. Upea juuri itsetehty luomus se taas häikäisi kilvan säteilevän hymyn kanssa.

Ennen Satulinnan iltaan oleellisesti kuuluvaa Hurmio-hetkeä ehdin vielä tanssittaa kahta kyytiläistäni, mutta kolmatta en koskaan onnistunut rivistöstä tavoittamaan. Savolaiset taitavat olla kuumaa kamaa Hämeen sydämessä. Onneksi tuo sitten varsinaisella naistentunnilla korjasi asian.

Siinä portaiden juuressa olisi pitänyt olla jonkun lankkupalstan peräkammarinpojan kertomassa mielipidettään minusta, mutta yhtään räkänokkaista reppanaa en siinä nähnyt, joten nousin yläkertaan.

Hurmiossa ei pahemmin väkeä ainakaan vielä ennen yhdeksää ollut, joten rauhassa voin tarkkailla alakerran tapahtumia ja bongailla hakukohteita. Kaikki nuo illan kuluessa lopulta sainkin tavoitetuiksi -viisitoista kaikkiaan. Vain yhden tuntemattoman kanssa tanssin: heti naistentunnin alkuun haki valssille.

Tässä talvikauden kuluessa on kaiken aikaa vahvistunut käsitys, että ehdoton ykkösluokan yhdistelmä stagella on Sinitaivas&Myrskytuuli. Pojilla yhteispeli sujuu kuin voideltuna. Ei haitannut, vaikka Sinitaivaalta lipsahti yksi setti seitsemän minuuttia pitkäksi. Tosin Myrskis vetikin heti aloitussettinsä täyden tunnin mittaiseksi, joten pääsivät nuoremmat muusikot sen aikana tanssahtelemaan typyköidensä kera kunnolla. Noista neitosista yhden silti sain napatuksi itsellenikin tanssipariksi illan kuluessa.

Toki kahvillakin vielä ehdin nopeasti käväistä, mutta muuten oli yhtä menoa koko ilta.

Alkuun tuntui, että viikon tanssimatta olleenahan sitä jaksaa mitä vain, mutta yhden aikaan oli jo tunnustettava, että polvista alaspäin alkoivat jalat olla enemmän puuta kuin jänteitä ja lihaksia.

Eniten tanssittamani kimppakyytriäisen kanssa jo sitten hiippailtiinkin pikkupakkasessa jäätynein lasein odottelevaan autoon. Kone käyntiin, pyllyä lämpimäksi sähköisesti ja raapalla lasia kirkkaaksi. Vaan eipä näkynyt ensin noudettu tyttöpari ilmestyvän, joten laahustin uudelleen sisälle.

Sielläpä oli toinen tanssimassa ja toinen juuri aloittamassa toivebiisinsä (Kahdet vaunut valkeat) kuuntelua aulan sohvalta käsin. Istahdin viereensä, mutta kohta jo saimme yhtäaikaisen impulssin ja pompahdimmekin aulan tyhjälle lattialle fuskaamaa, mikä ei kävelykengissä ja nuttu niskassa sekä niillä puujaloilla ihan kaikkein notkeimmalla tavalla sujunut.

Sitten palasin taas autoon välittämään rauhoittavaa tietoa, että ennen aamua kyllä päästään lähtemää Lahtea kohti.

Päästiinkin, niin että itsekin olin jo ennen puoli neljää kotona.

Matkan ainoa luontohavainto osui kohdalle vasta ihan loppusuoralla, kun Keijutietä ajelin. Rusakko lonti hyvin rauhallisesti tienviereen edestäni.

Kun siinä yöpalaa nauttiessani taas tapani mukaan ynnäilin illan tapahtumia, kävi hyvin selväksi, minkä vuoksi puujaloilla kävelin. Saldo nimittäin kasvoi peräti hyväksyttäviin mittoihin: 23/12.

Varsinkin ne pari nopeata rokkia ihan lopussa taisivat tappaa viimeisenkin jouston jäntereistä (eikä pelkästään minulta, sillä sellaisen kommentin kuulin myös itseäni yli 30 v nuoremman supesarjan tanssimiehen suusta).