Mammani lempiaihe oli vanhemmiten puhua siitä miten hänellä on paikka varattuna papan vieressä kunnan keskustaajamassa. Siellähän oli papan hauta ja hautakivessä viimeistelemätön alue johon mamman nimi myös myöhemmin hakattiin.

Arkirealismia vanhoille ihmisille mutta lapsena siitä ei osannut oikein keskustella, nyökkäilin vain. Lehdissä oli juttua miten Helsingissä oli kielletty jokin hautakiven teksti sopimattomana. Niagaran putouksilla on tälläinen kivi, liekö todellinen vai mikä, mutta näin voi käydä jos jyrkänteen reunalla autoilija sekoittaa kaasu- ja jarrupolkimen.

Tämä kivi lienee pilailutarkoituksessa tehty ja jossain muualla kuin hautausmaalla. Kuitenkin tälläistä kiveä ei toivo kenenkään englantia osaavan lapsen näkevän. Itkuhan siitä tulee.

Itse en kivistä perusta mutta seuraava George Grayn teksti on koskettava:

 

Olen usein ajatellut hautakiveeni veistettävää kuvaa-

kootuin purjein satamassa lepäävää laivaa.

Itse asiassa se ei kuvaa määränpäätäni vaan elämääni.

Sillä rakkauden tarjoutuessa minulle pidin sitä harhana ja pakenin.

Surun kolkuttaessa ovelleni pelkäsin.

Kunnianhimon vaatiessa tekoja vapisin vaaroja karttaen.

Ja kuitenkin janosin koko ajan sisältöä elämääni.

Ja nyt tiedän, että meidän on nostettava purjeemme ja annettava itsemme kohtalon tuulien haltuun.

Mihin ikinä ne sitten laivaamme kuljettavatkin.

Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin,

mutta ilman sisältöä elämä on kidutus,

pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka.

Se on laiva joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää.