Dragolta:

Viime vuonna tähän aikaan kirjoitin tarinan ensimmäisestä tanssivuodestani. Nyt on kulunut tasan kaksi vuotta siitä, kun "annoin pirulle pikkusormen" ja koko käsihän siinä sitten loppujen lopuksi meni! Ensimmäisessä tarinassani kerroin aloittelijan tuntemuksista, vaikeuksista, iloista ja suruista. Kaikesta siitä mitä tanssiminen oli mukanaan tuonut. Summauksena silloin oli, että vaikka miinuspuoliakin löytyy, ne positiiviset vaikutukset korvaavat kaikki takaiskut satakertaisesti. Nyt kerron toisesta vuodestani, siitä, johon posket intoa hehkuen lähdin..

Vuoden alkupuolen asustelin edelleen rannikolla. Tansseissa pääsin käymään silloin kun autoa lainaan sain, tai jostain kyydin. Käytännössä kyllä lähes viikoittain, mutta ei tietenkään läheskään niin paljon kuin olisin toivonut ja voinut muuten. Leirit olivat edelleen henkireikäni, tapahtumia, joita odotettiin viikkoja aikaisemmin, paikkoja joissa tavata tuttuja, samanhenkisiä, nauraa, tanssia itsensä uuvuksiin ja nauttia elämästä. Tanssiessani en ole köyhä enkä kipeä! On uskomatonta mihin ihmisen fysiikka riittää, kun takana on palava halu ja riemu.. ei tunnu särky eikä kolotus, sitä vaan jaksaa ja jaksaa. Eipä tulisi pieneen mieleenkään hölkätä pellon laidalla samaa kierrosta ympäri tuntitolkulla, mutta tanssiessa jaksaa samaa salia kiertää, illasta toiseen.

Kunkkukisat olivat varmaan yksi vuoden merkittävimpiä tapahtumia. Minäkin tietenkin halusin sinne, hinnalla millä hyvänsä. Reissuun lähdinkin lähes suoraan Auran pääsiäisleiriltä. Leiri jo itsessään oli upea kokemus, neljä päivää tanssia! Kehossa ei ollut sen jälkeen yhtään paikkaa johon ei olisi koskenut, mutta voi miten nautin joka sekunnista!

Sitten lähtö kisoihin, katsomoon, mutta myös kantamaan omaa kortta kekoon kisajärjestelyissä avustajana. Kisat olivat upea kokemus.. niin paljon loistavia tanssijoita yhdellä kertaa, yhdessä paikassa! Silmä lepäsi taidokkaissa suorituksissa, huumorin kukkakin kukki lattialla. Naiset kauniissa kisa-asuissaan, posket jännityksestä punoittaen ja silmät hehkuen, miehet komeina housuissaan ja liiveissään.. Jännitys, koko kisatunnelma oli niin käsin kosketeltava. Henkilökunnan kuumeinen hyörinä ja kiire, ihmisten nauru ja iloiset ilmeet.. Se jatkuva ajan tasalla oleminen; Mikä sarja, laji menossa? Ketkä tanssivat seuraavaksi? Onko tuttuja lattialla? Ei voi menettää minuuttiakaan tästä huvista! Siinä katsellessani tiesin, että jonain päivänä minunkin on päästävä kokeilemaan.. edes yhden kerran! Pisteeksi iin päälle vielä valssien finaali, joka kirvoitti kyyneleet silmiin... voi miten kaunista! Kuka voi vielä väittää ettei tanssi olisi taidetta?

Loppukeväästä elämääni kohtasi suuri muutos, muutto toiselle paikkakunnalle, työn perässä. Pari viikkoa muuton jälkeen en tiennyt missä sairaala, apteekki, poliisilaitos tms. virastot ym. sijaitsevat.. mutta osasin reitin Satulinnaan! Prioriteetit ns. kunnossa :D Muutto toi valtavan muutoksen tullessaan muutenkin, työ sitoo tekijäänsä, aina ei pääse eikä voi lähteä jonnekin vaikka kuinka haluaisi. Raskain sydämin jouduin passaamaan leirejä ja tansseja. Valasrannan suurleirille sentään ehdin, tosin vain viikonlopuksi. Se olikin tärkeä tapaus, pääsin purkamaan työstressiäni tuttuun ympäristöön, kauas arkimurheista. Latasin sillä leirillä akkujani paljon. Autonkin hankinta helpotti kovasti elämää kulkemisten osalta, oma pieni humppamobiili alla on aika tärkeä asia tanssijalle.

Uusia tanssipaikkoja ja uusia ihmisiä. Olinhan sitä kaivannutkin, mutta todellisuus ei aina ole ihan niin ruusuinen kuin voisi kuvitella. Ensialkuun tuntui siltä, ettei oikein haeta, ei ainakaan sellaisia hakijoita joihin olin tottunut. Kotinurkilla pääsin usein tanssimaan tuttujen, osaavien herrojen kanssa.. Istumaan en joutunut juuri koskaan. Uutena kasvona vierailla lavoilla tie ei ollutkaan aivan niin sileä. Piti taistella paikastaan tosissaan. Varsinkin naistenhaku tuntui alussa kaamealta kaaokselta, koettelemukselta vailla vertaa. Olin tottunut selvästi maltillisempaan käytökseen.. kulttuurishokki siinä tuli. Lisäksi seutukunnan nuoremman tanssiväen osaamisen painottuminen r'n's -lajeihin toi dilemman mukanaan. Osaavammat eivät hakeneet, koska minulle r'n's on heikompi puoli.. ajattelin monesti, että eikö minun siis katsota osaavan tanssia, vain koska en tanssi BW:tä?? Jokusen kyyneleenkin koti-ikävissäni päästin, kaipasin tuttuja ympyröitä, tuttuja tanssittajia, tuttuja lavoja. No, itku ei auta, pitää vain sopeutua.

Syksyn tullen lähdin ensimmäistä kertaa elämässäni säännöllisesti kurssittamaan itseäni. Lajeiksi valikoituivat BW ja Balboa... muitakin olisi ollut kiva käydä, mutta taas kerran se ajan rajallisuus tulee vastaan. Kaikkea ei ehdi vaikka tahtoisikin. Kursseilta kuitenkin poiki muutama tuttavuus, uusi hakija.. aikakin kului mukavasti pitkinä iltoina tanssitreenien merkeissä. Uskollisesti kävin koko syksyn, pois en treeneistä joutunut olemaan kuin muutaman kerran. Onnekseni vältin lähes kokonaan kaikki syksyn räkätaudit, vaikka vähän väliä joku kertoi sairastavansa toista tai kolmattakin viikkoa jo!
Syksyn kuluessa ja vaihtuessa nyt talveksi, olen sopeutunut tänne paremmin. Hakijoitakin on tullut paljon ja alan jo hiljalleen tuntea kuuluvani seudun lavoille. Alkukankeudet siis ovat kai jo suurelta osin taakse jäänyttä aikaa.. kannatti odottaa. Kyllähän täälläkin niitä hyviä ja osaavia tanssittajia löytyy.. kunhan he vain ensin löysivät minut sieltä takarivistä! Minä siis olen löytänyt oman paikkani, siellä takarivissä, nirppapäädyssä.. nyt kun tuttuja on tullut ja he ovat oppineet mistä minut löytää, tanssiin pääsy on paljon varmempaa ja helpompaa. Nykyään pääsen välillä jopa aivan huippujenkin kanssa lattialle, alussa heitä ei uskaltanut kuin kaukaa ihailla!

Nyt on se tunnustuksen paikka.. kyllä minä huomaan itsessäni nirpan piirteet. Toivon taitavia hakijoita, joiden kanssa pääsen tanssimaan omalla tasollani tai vieläpä sen tasoni ylärajalla. Toisaalta vieläkään en pakkeja jakele jos siisti ja selvä hakija minua hakee. Lavaetikettiä siis noudatan yhä uskollisesti.. nirppailu näkyykin lähinnä siinä sijoittumisessa hakuriviin ja siinä keitä itse haen. Haen niitä joiden kanssa tykkään tanssia syystä tai toisesta.. ei se aina ole edes erinomainen tanssitaito se kriteeri, vaan se, että juttu sujuu ja on hauskaa.. ei tarvitse pelätä tai jännittää, voi vaan pitää hauskaa :)

Aivan lopusyksystä tein sitten sen, mistä kunkkukisoissa haaveilin. Lähdin itse Somerolle lavakisoihin. Menestys ei ollut päätä huimaavaa, enkä sinne edes palkintojen kiilto silmissä mennytkään.. mutta kokemuksena, elämyksenä se oli hieno reissu! Valmistelut, jännitys ja odotus.. mukavaa.. ja kun kisalattialle vidoin pääsi, oli sekin oma kokemuksensa. On se vaan erilaista tanssia tuomariston silmien alla, yleisön katsoessa, kuin lavalla! Erityisen paljon minua lämmitti kisoissa se, miten lämpimästi uusi kisaaja toivotettiin mukaan. Kannustusta, rohkaisua, neuvoja, kyselyjä.. kai seuraaviinkin kisoihin sitten tulen? Konkarit eivät yhtään vieroksuneet untuvikkoa joukossaan, kaikki suhtautuivat hyvin ystävällisesti ja kannustavasti. Siitä reissusta jäi positiivinen kuva, tilaisuuden tullen lähden varmasti uudelleenkin!
Siinä se minun vuoteni sitten vierähtikin.. Se oli sellainen miksi sen ajattelinkin. Viimeksi ennustin, että taitotason kasvu koventaa vaatimuksia monella tasolla ja vuodesta ei siis ole tulossa helppo. Oikeassa siinä olin, vaikken ehkä aivan siinä arvannut, että muutan muutaman kuukauden päästä jonnekin josta en tunne juuri ketään! Tanssin kannalta tämä kumminkin oli hyvä asia, mahdollisuuteni harrastukseni jatkamiseen ja siinä kehittymiseen moninkertaistuivat. Tämäkin vuosi siis oli täynnä hikeä, kyyneliä, hiertymiä ja kipeitä jäseniä.. mutta niin paljon myös hymyä, naurua, riemua ja raukeaa, tanssista johtuvaa hyvää väsymystä. Jälleen kävi niin, että vaikka kyyneleitäkin tuli, en silti vaihtaisi yhtäkään tanssimaani päivää pois!

Olen niin tuhannesti kiitollinen tanssittajilleni.. ja niille uusille ystäville ja tuttaville joita tämä vuosi mukanaan toi! Ihmiset ovat tärkeä osa tanssia, sosiaalisuus erottamaton elementti tässä harrastuksessa. Te tutut tanssijat, tanssittajat, daamit ja herrat olette minulle tärkeitä, tykkään teistä, haluan viettää aikaani teidän kanssanne ja jakaa sen riemun jota sydämeni tuntee, kun musiikki soljuu veressäni, sydämeni lyö tangon tahtia ja jalkani hädin tuskin koskettavat maata. Kiitos, että olette olemassa ihanat ihmiset.
Jos jotain pitää vielä sanoa, niin ehkäpä yksi asia jäi vuodesta kumminkin puuttumaan.. sinkkuna elelen vieäkin. Sopivaa tanssiprinssiä vain ei osunut vastaan, vaikka enpä minä häntä kyllä aktiivisesti etsinytkään. Lämpimiäkin tuntemuksia vastaan osui, pientä varovaista kokeilua, mutta mitään vahvempaa ja kestävämpää ei vain syntynyt. Tanssi on minulle pääasia, tanssisin joka tapauksessa, sinkkuna tai varattuna, mutta toisinaan tulee mieleen, varsinkin kylminä ja pimeinä iltoina, että voisi olla kivaa, jos olisi se oma kultakin kainalossa. Ehkäpä tämä kolmas tanssivuoteni siis tuo mukanaan myös sen prinssini? Ehkä voin ensi vuonna tähän aikaan kertoa erilaisen rakkaustarinan.. en vain rakkaustarinaa tanssiin, vaan rakkaustarinaa tanssijaan? Kukapa tietää..