Humppis Lauantai 8.3.2008
Päivän puuhastelujen katkeiltua erilaisiin viesteihin (pitkänpuoleisiin mesettelyihinkin) aloin valmistautua mielestäni hyvissä ajoin Satulinnaan lähtöön. Nimittäin sellainen viesti tuli jo aamupäivästä, että Pesäkallio-vaihtoehto oli syytä siirtää mappi Ö:hön.
No, niinhän siinä kuitenkin kävi, kuten niin kovin usein ennenkin, että kiireisimpään valmistautmisaikaan tuli jälleen messengerin kautta yhteyttä, jota ei ollut syytä sivuuttaa. Niinpä piti tehdä useata hommaa yhtä aikaa ja uskoa, että ajoissa kuitenkin pääsen lähtemään.
Kelistä oli luvattu kehnonpuoleista, joten tarkoitus oli lähteä jo puoli seitsemältä. Eipä se kuitenkaan onnistunut, vaan vasta varttia vaille taas starttasin tietoisena siitä, että lähellekään eturiviä en pysäköimään enää pääse. Finkkuiltoina on tähdättävä paikalle jo kymmentä vaille, ja nyt olin perillä vasta viisi yli kahdeksalta. Telkänpönttöjä yritin matkan varrella huomioida ja Tuulosta lähestyessäni muistin hyvin, että Kapakanmäen kohdallakin on yksi. Vielä kilometriä ennen se oli mielessä, muta sitten kuitenkin jouduin kohdalle tullessa havaitsemaan, että lasissa on satanen. Mitenkähän mahtaa käydä? Useimmisa laatikoissahan ei ole kameraa, joten yleensä on käynyt tuuri.
En tiedä (tai muista), väläyttääkö tuon tien kamera näkyvästi, kuten Lahdesta itään olevat tekevät vaiko infrapunalla vain Vääksyntien tapaan. Vielä en ole kotiin kuvaa saanut, vaikka tuhansia kameralaatikoita on tullut ohitelluksi ja melkoisen usein liian lujaa.
Etuakin tuosta myöhässäolosta tietysti oli, vaikka takariviin taivuinkin: ei ollut enää ruuhkaa lippukopilla.
Aulassa vilisemäällä tuttuja -totta kai, kun Finlanders ja Sinitaivas olivat magneteina.
Eipä muta kuin ahkeroimaan. Jälleen olisi pitänyt osata säilyttää maltti ja jakaa voimia koko illan varrelle. Niin vain kuitenkin kävi, että täysillä painoin yhdeksään asti ja sitten jo vauhdilla portaita ylös Hurmioon. Yksin ajattelin istuskella juomaani lipittelemässsä (vain limettibreezeriä kaapissa).
No, kohtahan kuitenkin viehättävä tanssin ammattilainen asteli paikalle ja vei mennessään pikkuparketille humppaamaan (buggina tosin mentiin). Tulipahan oikeankin pron kanssa siis tanssituksi. Niitä muuten vain taitavia ja siksi tuolla määreellä (kateellisten toimesta) nimitettyjä toki useita muita tanssitelin, kuten aina.
(Ihan vain kaksinelosen aivovammaosastolle tiedoksi: sama neitonen tuli halaamaan kuin edellisenäkin iltana. Kertoi vähät välitävänsä sairaiden kirjoittelijoiden mielipiteistä. Halaa juuri niitä, jota haluaakin ja sen tekee, koska pitää kyseisistä ihmisistä.
No, sellaisestahan teillä ei voi olla käsitystä, koska teistä ei kukaan pidä.)
Seuraavaksi istahti seuraan kymenlaaksolainen, joka kanssa kohta rajut roki vetäistiin siinä vielä.
Pikkuparketti oli muuten hyvässä kunnossa, mutta jonkin verran oli juomien loiskuttelusta syntynyt tahmeita kohtia. Kummasti pysäyttivät spinit , kun kohdalle osuivat. Kapeaksihan se tila siksikin jää, että katselijaosasto lasiseinän äärellä vie osan lattiapinta-alasta.
Sitten jo naisten puolituntinen päättyikin, oten valahdin takaisin alakertaan, missä sainkin oitis moittee siitä, että olin ollut kadoksissa. Koko alakerta kuulemma piti turhaan koluta. Muistutin, että siellä Hurmiossa aina sen puolituntisen olen ennenkin viettänyt.
Suuri joukko vakituisia tanssitettavia tuli nyt jätetyksi väliin, sillä tapahtuma oli sen luonteinen, että kauankin näkemättömiä oli ilmaantunut paikalle. Heihin siis ertyishuomion pyrin nyt kohdistamaan.
Toki ne samat kaikkein tärkeimmät tulivat nykin huomioiduiksi (halaamalla ainakin, ellei muuten. Ähä, kateelliset!)
Allkuillasta oli aulassakin hyvä tanssia, lattia toimi. Kymmenen jälkeen rupesi kuitenkin tahmeus lisääntymään. Lopulta luistosta ei ollut tietoakaan.
Tuli tuossa (ja stagen oven edessä myös) sen verran tanssituksi, sooloinakin, että kateelliset tarkkailijat saivat riittävästi materiaalia kirjoittelulleen. Var so god! Guten Appetit, meine Herren!
Ensimmäisen kerran kävi nyt niin, että vasta varsinaisen naistentunnin aikana tajusin käydä vesipisteellä ja siis merkata mukini. Kahvitauollekaan en tullut vettä ottaneekss kyytipojaksi, joten janoisena alkoi se naistentuntikin.
Aulassa olen luvannut, sillä virallisella hakualueella siis, oleskella naistetunnin ajan ja niin mös yritin nytkin tehdä. Ihan joka kerta en kuitenkaan ihan takaisin asti ehtinyt, mutta parhaani tein kyllä.
Molemmat yhtyeet antoivat juuri sitä, mitä oli hakemaan tultukin. Musiikillisesti onnistunut ilta siis.
Tungos tietysti haittasi ajoittain pahastikin, mikä oli toki hyvin ennakkoon tiedossa.
Jo edellisen viikon ajan selkää poteneena, sen salsassa Pesiksellä särkeneenä, olisi ollut syytä jättää tuo laji nyt väliin, mutta eihän se käynyt laatuun. Niinpä vaiva ei suinkaan helpottanut, vaan paluumatka oli aika tuskainen. Hauskaa kuitenkin oli, joten kannatti silti.
Illan kruunattuani olin lähdössä kotiin hiukan ennen yhtä. Nappasin nuttuni siitä tuolin selkämykseltä, minne sen aina alkuillasta jätän.
Noin helppoa se ei kuitenkaan ollut, sillä Berliinin lahja Suomen tanssimaailmalle syöksähti paikalle ja vaati aikeen heti peruttavaksi.
Viehättävän neidon toivomus on minulle laki, joten takki tuolille ja fuskaamaan. Muulloin rennon tyttömäisiin vaatteisiin sonnustautunut neiti olikin tälle illalle pukeutunut poikkeuksellisen naisellisesti, mekkoon. Siksikin oli aihetta suostua.
Aulassa soolona tanssittiin, vaikka tahmea lattia oli jalkapohjille kaikkea muuta kuin mukava alusta. Ne anturathan tosin olivat lopussa jo joka tapauksessa, joten mitään ei enää ollut menetettävissä.
Hiukan yritin käväistä vanerin puolella, mutta Freulein G:n tossuille se pinta oli liian liukas. Niinpä palasimme aulan lattialle.
Illan hakusaldoksi syntyi olosuhteet huomioonottaen kohtalainen lukema: 17/14.
Melkoisena raihniona läksin palailemaan Päijät-Hämeen suuntaan -sumussakin osan matkaa.
Ihmeesti pysyin hereillä ihan Hämeenkoskelle asti. Sitten rupesi pilkityttämään. Viimeiset kilometrit (Hennalankadun koko pituus) menivätkin melkein unessa, mutta reitti on onneksi tuttu jo kymmenien vuosien ajalta.
Tänään pitäisi sitten vajaan viiden tunnin unien turvin suunnata Järvenpäähän, missä jälleen (yllätys, yllätys) onkin asialla Sinitaivas.
Päivän puuhastelujen katkeiltua erilaisiin viesteihin (pitkänpuoleisiin mesettelyihinkin) aloin valmistautua mielestäni hyvissä ajoin Satulinnaan lähtöön. Nimittäin sellainen viesti tuli jo aamupäivästä, että Pesäkallio-vaihtoehto oli syytä siirtää mappi Ö:hön.
No, niinhän siinä kuitenkin kävi, kuten niin kovin usein ennenkin, että kiireisimpään valmistautmisaikaan tuli jälleen messengerin kautta yhteyttä, jota ei ollut syytä sivuuttaa. Niinpä piti tehdä useata hommaa yhtä aikaa ja uskoa, että ajoissa kuitenkin pääsen lähtemään.
Kelistä oli luvattu kehnonpuoleista, joten tarkoitus oli lähteä jo puoli seitsemältä. Eipä se kuitenkaan onnistunut, vaan vasta varttia vaille taas starttasin tietoisena siitä, että lähellekään eturiviä en pysäköimään enää pääse. Finkkuiltoina on tähdättävä paikalle jo kymmentä vaille, ja nyt olin perillä vasta viisi yli kahdeksalta. Telkänpönttöjä yritin matkan varrella huomioida ja Tuulosta lähestyessäni muistin hyvin, että Kapakanmäen kohdallakin on yksi. Vielä kilometriä ennen se oli mielessä, muta sitten kuitenkin jouduin kohdalle tullessa havaitsemaan, että lasissa on satanen. Mitenkähän mahtaa käydä? Useimmisa laatikoissahan ei ole kameraa, joten yleensä on käynyt tuuri.
En tiedä (tai muista), väläyttääkö tuon tien kamera näkyvästi, kuten Lahdesta itään olevat tekevät vaiko infrapunalla vain Vääksyntien tapaan. Vielä en ole kotiin kuvaa saanut, vaikka tuhansia kameralaatikoita on tullut ohitelluksi ja melkoisen usein liian lujaa.
Etuakin tuosta myöhässäolosta tietysti oli, vaikka takariviin taivuinkin: ei ollut enää ruuhkaa lippukopilla.
Aulassa vilisemäällä tuttuja -totta kai, kun Finlanders ja Sinitaivas olivat magneteina.
Eipä muta kuin ahkeroimaan. Jälleen olisi pitänyt osata säilyttää maltti ja jakaa voimia koko illan varrelle. Niin vain kuitenkin kävi, että täysillä painoin yhdeksään asti ja sitten jo vauhdilla portaita ylös Hurmioon. Yksin ajattelin istuskella juomaani lipittelemässsä (vain limettibreezeriä kaapissa).
No, kohtahan kuitenkin viehättävä tanssin ammattilainen asteli paikalle ja vei mennessään pikkuparketille humppaamaan (buggina tosin mentiin). Tulipahan oikeankin pron kanssa siis tanssituksi. Niitä muuten vain taitavia ja siksi tuolla määreellä (kateellisten toimesta) nimitettyjä toki useita muita tanssitelin, kuten aina.
(Ihan vain kaksinelosen aivovammaosastolle tiedoksi: sama neitonen tuli halaamaan kuin edellisenäkin iltana. Kertoi vähät välitävänsä sairaiden kirjoittelijoiden mielipiteistä. Halaa juuri niitä, jota haluaakin ja sen tekee, koska pitää kyseisistä ihmisistä.
No, sellaisestahan teillä ei voi olla käsitystä, koska teistä ei kukaan pidä.)
Seuraavaksi istahti seuraan kymenlaaksolainen, joka kanssa kohta rajut roki vetäistiin siinä vielä.
Pikkuparketti oli muuten hyvässä kunnossa, mutta jonkin verran oli juomien loiskuttelusta syntynyt tahmeita kohtia. Kummasti pysäyttivät spinit , kun kohdalle osuivat. Kapeaksihan se tila siksikin jää, että katselijaosasto lasiseinän äärellä vie osan lattiapinta-alasta.
Sitten jo naisten puolituntinen päättyikin, oten valahdin takaisin alakertaan, missä sainkin oitis moittee siitä, että olin ollut kadoksissa. Koko alakerta kuulemma piti turhaan koluta. Muistutin, että siellä Hurmiossa aina sen puolituntisen olen ennenkin viettänyt.
Suuri joukko vakituisia tanssitettavia tuli nyt jätetyksi väliin, sillä tapahtuma oli sen luonteinen, että kauankin näkemättömiä oli ilmaantunut paikalle. Heihin siis ertyishuomion pyrin nyt kohdistamaan.
Toki ne samat kaikkein tärkeimmät tulivat nykin huomioiduiksi (halaamalla ainakin, ellei muuten. Ähä, kateelliset!)
Allkuillasta oli aulassakin hyvä tanssia, lattia toimi. Kymmenen jälkeen rupesi kuitenkin tahmeus lisääntymään. Lopulta luistosta ei ollut tietoakaan.
Tuli tuossa (ja stagen oven edessä myös) sen verran tanssituksi, sooloinakin, että kateelliset tarkkailijat saivat riittävästi materiaalia kirjoittelulleen. Var so god! Guten Appetit, meine Herren!
Ensimmäisen kerran kävi nyt niin, että vasta varsinaisen naistentunnin aikana tajusin käydä vesipisteellä ja siis merkata mukini. Kahvitauollekaan en tullut vettä ottaneekss kyytipojaksi, joten janoisena alkoi se naistentuntikin.
Aulassa olen luvannut, sillä virallisella hakualueella siis, oleskella naistetunnin ajan ja niin mös yritin nytkin tehdä. Ihan joka kerta en kuitenkaan ihan takaisin asti ehtinyt, mutta parhaani tein kyllä.
Molemmat yhtyeet antoivat juuri sitä, mitä oli hakemaan tultukin. Musiikillisesti onnistunut ilta siis.
Tungos tietysti haittasi ajoittain pahastikin, mikä oli toki hyvin ennakkoon tiedossa.
Jo edellisen viikon ajan selkää poteneena, sen salsassa Pesiksellä särkeneenä, olisi ollut syytä jättää tuo laji nyt väliin, mutta eihän se käynyt laatuun. Niinpä vaiva ei suinkaan helpottanut, vaan paluumatka oli aika tuskainen. Hauskaa kuitenkin oli, joten kannatti silti.
Illan kruunattuani olin lähdössä kotiin hiukan ennen yhtä. Nappasin nuttuni siitä tuolin selkämykseltä, minne sen aina alkuillasta jätän.
Noin helppoa se ei kuitenkaan ollut, sillä Berliinin lahja Suomen tanssimaailmalle syöksähti paikalle ja vaati aikeen heti peruttavaksi.
Viehättävän neidon toivomus on minulle laki, joten takki tuolille ja fuskaamaan. Muulloin rennon tyttömäisiin vaatteisiin sonnustautunut neiti olikin tälle illalle pukeutunut poikkeuksellisen naisellisesti, mekkoon. Siksikin oli aihetta suostua.
Aulassa soolona tanssittiin, vaikka tahmea lattia oli jalkapohjille kaikkea muuta kuin mukava alusta. Ne anturathan tosin olivat lopussa jo joka tapauksessa, joten mitään ei enää ollut menetettävissä.
Hiukan yritin käväistä vanerin puolella, mutta Freulein G:n tossuille se pinta oli liian liukas. Niinpä palasimme aulan lattialle.
Illan hakusaldoksi syntyi olosuhteet huomioonottaen kohtalainen lukema: 17/14.
Melkoisena raihniona läksin palailemaan Päijät-Hämeen suuntaan -sumussakin osan matkaa.
Ihmeesti pysyin hereillä ihan Hämeenkoskelle asti. Sitten rupesi pilkityttämään. Viimeiset kilometrit (Hennalankadun koko pituus) menivätkin melkein unessa, mutta reitti on onneksi tuttu jo kymmenien vuosien ajalta.
Tänään pitäisi sitten vajaan viiden tunnin unien turvin suunnata Järvenpäähän, missä jälleen (yllätys, yllätys) onkin asialla Sinitaivas.
Kommentit