Jenkkapirtin naistentanssit 7.8.2002

Ihan aluksi todettakoon (tiedoksi kaksinelosen henkisille kääpiöille siis), että en todellakaan aio muuttaa sen paremmin kirjoitustyyliäni kuin lopettaa tanssiharrastustani sellaisten ihmisten painostuksesta, joilla on aivan käsittämättömän vääristynyt kuva omista vaikustusmahdollisuuksistaan. Muistutan tässä myös samalla, ettei kenekään ole pakko lukea mitään -ei edes vieraillessaan sellaisilla sivustoilla (blogeissakin), joiden lukemisesta ja varsinkin niillä esiintyvistä nimimerkeistä saavat vammoja sielulleen.

Torstaiaamuun:

Aurinkoisenahan, mutta viileänä tuo valkeni, vaikka nukkuminen oli todella katkonaista. Ensimmäisen kerran heräsin jo kahdelta närästykseen ja sitä Samarinilla lääkittyäni nukahdin melko pian uudelleen. Ikävä kyllä kuitenkin oli todettava, etten ihan REM-unen tasolle tainnut päästä koko yönä, koskapa muistan tarkistaneeni ajan herätyskellosta ainakin kolmelta, neljältä ja viideltä sekä lopulta kuudelta antaneeni periksi. Ylös siis ja aamiaiselle.

Oletin, että mökillä varmaan jossakin välissä tulisi tilaisuus paikata univajetta päikkäreillä, vaan luulopa ei tunnetusti ole tiedon väärti: ei tullut sellaista tilaisuutta koko päivänä.

Muonaa ja vaatteita pakkaillen meni yhdeksään asti -sitten kohti pohjoista. Jo oli laitettava ilmastointi päälle ennen keskustaan ehtimistä, vaikka ilman lämpötila (auton mittarin mukaan) oli vain 11 astetta. Melkoinen lämpöpatteri se on tuo Helios!

Päijänne oli peilityyni sekä Hinttolan- että Asikkalanselän puolella, kun Pulkkilansalmen ja Karisalmen siltoja myöten ylitin. Niinpä purjehdushaaveet saivat torstain osalta jäädä.

Olin luvannut käydä tapaamassa sitä ainoata Lahdessa asuvaa serkkuani järven vastarannan mökillään, joten soutulenkkihän siinä oli edessä.

Samalla tuo tuli tarkastetuksi herran talven mittaan Heinolassa tekemän perinteisen, puisen soutuveneen olemus ihan livenä. Valokuvia eri valmistusvaiheista olinkin talven mittaan nähnyt useita.

Isäntäväki olikin savusaunan lämmityksessä ja polttopuiden pilkonnassa rannassaan, kun siihen paatillani puikahdin.
(Tuota jälkimmäistä touhua harrastin aamupäivän ajan omalla mökilläni itsekin.)

Uudistuksert siinä käytiin läpi (vesijärjestelmät ja muut) samalla, kun kiipeiltiin kallion laella olevalle mökille.

Kateellisena katseli (jälleen kerran) tulossa olevaa marjasatoa. Nimittäin Pulkkilanharjun puolella ei ole mustikoita odotettavissa lainkaan, eikä puolukkasatokaan lupaavalta näytä. Näillä sensijaan molempia oli vähintään kohtalaisesti siinä kallioisella tontillaan -puolukoista osa jo jopa lähes kypsiä. Sama toistuu jokseenkin jokaisena kesänä.

No, itse sentään saatoin lyödä pöytään kanttarellikortin, sillä olin jo taas yhden munakkaan vaatiman määrän käynyt pikaisesti noukkaisemassa.


Kuivumaan päin rupeavat tosin olemaan, mutta eiköhän nyt alkanut sadejakso asian korjaa. Tuolla Vähä-Pulkkilan puolella ei kuulemma keltavahveroita kerättäväksi asti löydy.

Kahvitellessa vaihdeltiin kuulumiset (kolmen kuukauden mittainen infomaatiokatkos niitä olikin kasannut melkoisesti) ja kiroiltiin mm. myyriä sekä kontiaisia.

Arvelinkin sen taannoin purjeenpaikkuun aikana paattini ohi kohti koillista suunnistaneen Matias-myyrän ilmeisesti olleen asialla, kun isäntä kiukkuisen mökkiä lähestyessämme potkiskeli kolojen suuaukkoja umpeen.

Emäntä (exäni siis) esitteli vielä kiukkuisempana uuden fleece-puseronsa jyrsijöiltä saamaa huomiota. Joku metsämyyrä oli katsonut aiheelliseksi pureskella toisen hihan ihan palkeenkielille (parikymmentä reikää).

Loukkuja olivat kostonhimoissaan nyt mökkiläiset viritelleet myyrien ja päästäisten poluille. Saalistakin oli tullut tuntuvasti.

Itse en ole jaksanut noita karvapalloja vastaan taistella, vaikka oman mökkini alla majailee paljon isompikin kaveri -mäyrä siellä on viettänyt jo talven ja osan kesääkin.

Tyynellä järvenselällä ja auringon lämmittäessä soutelin menomatkan, joten vanhasta, itse aikanaan HämRjP:lle suunnittelemastani collegepuserosta hihat katkaisten tekemäni T-paita ylävartalon peittona jopa hikoilin reippaanpuoleisesti. Sensijaan paluumatkan alkaessa olikin jo jonkinlainen vastatuuli virinnyt ja aurinkokin mennyt (väliaikaisesti) pilven taakse (oikeammin kylläkin pilvi taisi kulkeutua kyseisen taivaankappaleen eteen). Niinpä alkuun tuntui jopa vilu yllättävän. Senpä vuoksi oli soutunopeutta kohotettava huomattavasti, jotta oman kropan lämmönsäätely korvaisi ylhäältä tulevan annin vähentymisen.

Hiki hatussa siis saavuin kotirantaan (hatutta tosin).

Saunan lämmitys olikin sitten jo vuorossa. Siihen liittyen katsoin myös auton pesun olevan tarpeen. Viikossa tuo oli jo kerinnyt aika tavalla kuraantua ja pölyyntyä.

En viitsinyt ruveta mökkikaivon vähiä vesivaroja tuhlaamaan, joten ajoin kärryn saunan nurkalle ja peseskelin sen siinä (ihan vain puhtaalla Päijänteen vedellä, mikä ympäristötietoisille kerrottakoon -ei siis pesuainetta).

Ilman rihmankiertämää tuon toimen -vaatteiden turhaa kastumista välttääkseni- suoritin, joten tottahan siitä jonkinlaisen altistuksen flunssan suuntaan taas sain, koskapa sitten Vesivehmaata kohti ajellessani jo aivastelin muutaman kerran reippaasti.

No, onneksi ei perillä lavalla nenäliinoja tarvittu kuitenkaan muuhun kuin hien kuivaamiseen kasvoilta.

Alkuun näytti, ettei koko paikka aukea lainkaan, sillä vielä varttia vailla kahdeksalta ei oviaukon ja lippuluukun suunnalla näkynyt minkäänlaista liikettä.

Jono ehti kasvaa jo kohtalaiseksi ennen kuin Aaro lopulta kymmentä vaille istahti jakkaralleen. Mitään en tällä kerta lipustani maksanut, sillä leimakorttini tuli täyteen jo Kisarannassa.

Täydet roudauspuuhat olivat vielä stagen ympärillä meneillään, kun kello läheni uhkaavasti kahdeksaa. Kuitenkin jo 20.02 kajahti Seinähullujen soittimista ensivalssi. Nopeata joukkoa nuo muusikot (Finkut ja Hullut nyt siis).



Samaa herkkua, siis Finlanders (silloin peräti 11 miehen vahvuisena) ja Seitsemän seinähullua samalla lavalla olen, saanut maistella vain kerran aiemmin. Tuo tapahtui muinoin (olikohan 2001) Espoon LänsiAuto Areenalla. Yhteissoittoakin silloin (kuten Lammelan jussin kertoman mukaan perinteeksi muodostuen myöhemminkin) saatiin sekä kuulla että nähdä.

Pelkkä audio ei tuolla kokoonpanolla ole nautinnon lähteenä, vaan kaikenlaista koreografiaa on myös tarjolla -onhan seitsemällä veljeksellä vuosikymmenten kokemus mm. UIT:n riveissä esiintymisestä, eivätkä Finkutkaan mitään puupökkelöitä keikoillaan ole, kuten vaikkapa 20-vuotiskiertueeltaan jo muistetaan. Tämän kesän alun Krouvin lavan illalta on myös hepuista riemullista muisteltavaa.

Muuten ilta oli melkeinpä täydellinen, mutta pari seikkaa oli vähällä pudottaa sen vain tyydyttävän puolelle. (Ei se sinne kuitenkaan tippunut.)

Lattiat (varsinkin pääsalin) olivat sikaliukkaat. Syykin selvisi, kun tuttu järkkäri tuli Jounissa juomatauollani kysymään mielipidettäni parketin suhteen. Kerroin kaunistelematta. Syynä tuohon liikaliukkauteen oli se, että lauantaisen "Yö-konsertin" jäljitä oli lattioilla niin paljon kaljan ja muun tahmatuotteen lätäköitä, että ne oli pestävä perusteellisesti, mikä tarkoitti myös perusteellisen vahauksen tavetta sen jälkeen. Pääsi menemään överiksi.

Onneksi Jenkalta aina löytyy vaihtoehtosia pintoja käytettäviksi. Ulkolavalla sain käyttää jokseenkin jokaisen hakija aina yhteentoista asti ja vieläpä ihan sooloina päästästiin tanssimaan yhtä kertaa lukuunottamatta aina.

Vielä tihkusateiset tagot fiilisteltiin keskiviikkona Mukkulasta poissaolollaan loistaneen kanssa. Sitten alkoi tulla sen verran reippaammin vettä, että tuon vaihtoehdon katsoin poistuneen valikoimasta.

Tosin myöhemmin vielä näkyi yksi pari (ehkä Dancing in the rain - nostalgiatunnelman valtaamana) siellä hitaita täysin märkinä tanssivan.

Takasalin lattia oli hiukan maltillisemmin vahattu, mutta ei paljon. Nirppiksessä oli ehkä kaikkein luikkainta. Toinen notkahduksen syy kohdistuikin juuri siihen alueeseen tai oikeastaan sen lähellä oleskeluun, sillä vaikka jo aavistin etukäteen ja vielä lippujonoon asettuessani näin aavistukseni toteutuvan, yritin uskotella kykeneväni jotenkin välttämään erään hakuja.

Koska kuiitenkin olen tehnyt selväksi, että suosikkini löytävät minut siitä narikan ja orkesterikorokkeen välistä, ei muualle siirtyminen ole järkevää. Ikävä kyllä, tuon seikan havaitsevat myös sellaiset, joiden ei soisi niin tekevän.

Niinpä nautinnollisten ensivalssien aikaansaama tunnelma latistui heti niitä seuraavien kappaleiden aikana, kun tarkoittamani hakija kaappasi minut palautuksesta. Kertoi vielä olevansa iloinen onnellisesta sattumasta. En vastannut tuohon mitään. Vaiti myös tanssi ne fuskut siinä nirppiksen luistinradalla. Muuten ihan tavanomaisella tyylilläni tanssin tuollaisissakin tilanteissa, mutta kaikenlaiset vähänkään fiilistelyyn viittaavat jipot ja muut tulkinnat jätän silloin väliin.

Noin menettelin nytkin, kuten myöhemmin illan kuluessa, kun jouduin saman hakija takaa päin yllättämäksi, juuri kun eräs hakijaksi odottamani neito lähestyi edestä päin ja sai kätensä ojennetuksi kaiteen yli muutaman sentin päähän omastani.

Kirotun oikeudenmukaisena tunnustin, että kosketus takaapäin oli tullut aavistuksen verran ennen, vaikka sata kertaa mieluummin olisin tanssinut edestä päin hakeneen kanssa.

Siltä illalta jäi meiltä sitten kokonaan yhdessä tanssimatta. Korjataan asia myöhemmin.

Mitenkähän jotkut ihmiset saisi oppimaan ilman, että pitää ihan suoraan sanoa tai pakittaa?

No, erittäin iloinen yllätys puolestaan oli se, että siellä Jounissa istuskeluni keskeytyi melko pitkäksi ajaksi, kun lähes kuukauden ajan kotimaassaan viivähtänyt neito palasi takaisin Suomeen ja samantien kiirehti Jenkkapirtin yläkertaan minua hakemaan. Ulkolavalle mentiin, totta kai!

Sille alakerran käynnilleni sitten sattui pari muutakin hakua, joten oli hyvä, että juomani sisälsi huomattavan määrän jäitä -ei ehtinyt lämmetä.

Kahviseuraksenikin onnistuin samaan erittäin eloisaa seuraa kahdesta viehättävästä punapäästä (itse asiassa toinen noista suosikkitypyköistäni antoi asiasta jopa topakasti määräyksen).

Tulevaan kotimaahansa nyt palannut teutonityttö oli jo kavereineen lähdössä ja kenkien vaihdossa ylätasanteella, kun kappaleparin toisen osan alkaessa tämän vesimukilla käyntini aikana siellä havaitsin

Tempaisimme siinä tasanteella sen kappaleen pois, kuten aiemmin on monasti lähtötilanteissa sekä tuolla että muutamalla muullakin tanssipaikalla tullut, milloin kenenkin kanssa, tehdyksi.

Talvisaikaan tuo on joskus hiukan kuumaa ja raskastakin, kun on jo päällä toppatakit ja jaloissa talvikengät.

Itse siitä kuitenkin vielä painelin takaisin pääsalin lattialle, joten muutaman kappaleen pääsin aivan illan päätteeksi pistelemään.

Ihan vihonviimeiseen Seinähullujen encoreen (vain 1 kpl) asti viivyin. Tuo buggattiin jo lähes tyhjällä pääsalin parketilla.

Viimevalssit olin sitä ennen ehtinyt tanssia onnistuneesti aloituskokoonpanossa.

Tuosta Päivien kimalluksen johtosävelestä (Love Is a Many-Splendored Thing) tuntuu tulleen varsinainen yhteissoittosuosikki, sillä jo Kapakanmäellä taannoin ex tempore-tilanteessa Finkkujen ja Metsäkedon esittämänä se oli upeata kuultavaa. Sama kokemus oli nyt tarjolla, vaikkakin tällä kerralla jo yhteistyötä tuollakin saralla tehneiden kahden mestariorkesterin voimin.

Eräs Kisarannassa näyttävästi KIV.n aikan esiintynyt tanssityttönen kertoi jopa kyseisen tilaisuuden kakkososan esityksessä saatavan nähdä ja kuulla Helmenkalastajien ja Sinitaivaan soittamana sama kappale. Se onkin eräs kauneimmista lavoilla kuultavista ja ehdottomasti sitä nostalgisinta evergreeniä.

Tasan 00.30. loppui musiikki, ja väen oli lähdettävä.

Tihkuksi lieventyneessä sateessa ja jonkinlaisessa jonossa sitä sitten sain ajella kotiin asti.

Illan saldoksi tuli naistentansseihin kohtalaiseksi katsottava lukema: 17/10. Omat hakuni nousivat tuohon kymppiin, kun nyt poikkeuksellisesti käytin pari kertaa myös loppuillan sekahaulla oikeuttani.